Crazy Lixx herätti 80-luvun henkiin Helsingissä 13.11.2021
Marraskuisena lauantai-iltana Helsingin On the Rocksiin kokoontui tupa täyteen rockinnälkäistä väkeä. Illan jyräytti käyntiin pääkaupungista ponnistava, alternative rockia veivaava St. Aurora, joka soitti esikoiskeikkansa reilu kuukausi takaperin samaisessa paikassa. Tässä välissä yhtyeessä oli ehtinyt tapahtua miehistönvaihdos, kun kitaristi Sami Selei oli poistunut riveistä takavasemmalle. Liekö sitten johtunut tästä vai jostain muusta, mutta esikoiskeikan väkevä energia ja riehakas ilo oli tällä kertaa varjo vain. Yhteys bändin ja yleisön välillä oli nyt astetta vaisumpi, vaikka moni näyttikin pitävän kuulemastaan. Edelliskerralla laulaja Tuomas ”Nile” Nilsson pursusi juuri sopivan röyhkeää asennetta, arvaamatonta vaaran tuntua ja silti lämpimän positiivista säteilyä. Nyt miehen vatsassa luki isoilla, mustilla kirjaimilla ”bored”, ja siltä hän ikävä kyllä vaikuttikin. St. Auroralla on hallussa kaikki eväät suurempaankin suosioon, ja sana katsastamisen arvoisesta uudesta yhtyeestä lähtee helposti kiirimään tiukkojen keikkojen myötä. Kannattaa siis antaa kaikkensa joka kerta, vaikka sattuisikin ennen lavalle astumista olemaan syystä tai toisesta nihkeä fiilis.
St. Auroran lämmiteltyä yleisöä lyhykäisellä setillään alkoi reilun tunnin kestänyt pääesiintyjän odotus. Valmista näytti olevan jo hyvissä ajoin, mutta Crazy Lixx pitkitti estradille astumistaan vielä 20 minuuttia yli ilmoitetun aloitusajan. Viikkoa aiemmin julkaistun ”Street Lethal” -levyn ”Enter the Dojo” -intron myötä päästiin lopulta asiaan. Yhtyeen edellisestä Suomen vierailusta olikin jo vierähtänyt monta vuotta, ja klubillinen iloisia rokkaajia toivotti ruotsalaisviisikon lämpimästi tervetulleeksi.
Vuonna 2002 perustettu Crazy Lixx on jokseenkin hämmentävä tapaus. Yhtye lainaa häpeilemättä useilta 80-luvun hard rock -bändeiltä niin musiikillisesti kuin imagollisestikin, ja toisinaan homma lipsuu komiikan puolelle – raja tribuutin ja parodian välillä kun on joskus hiuksenhieno. Crazy Lixxin musiikissa voi kuulla tuttuja kaikuja muun muassa Bon Jovista, Europesta, Def Leppardista, Alice Cooperista ja Kissistä, ja kaikella tekemisellään yhtye kumartaa erityisesti Yhdysvaltoihin päin.
Kun laulaja ja perustajajäsen Danny Rexon saapasteli mikin varteen näyttäen 80-luvun Rattin Stephen Pearcyn kopiolta naurettavat, neonkuvioidut aurinkolasit päässään, en oikein tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Onneksi hän luopui laseista pian ja pystyin aavistuksen paremmin keskittymään olennaiseen eli musiikkiin. Crazy Lixxillä on takataskussaan paksu nippu tarttuvan melodisia kappaleita, joiden parissa viihdyin mainiosti. Keikka käynnistyi upouuden levyn reippaalla ”Rise Abovella”, joka oli sopivan mukaansatempaava aloitus. Setissä oli yllättäen vain kaksi kappaletta ”Street Lethalilta”. Aiemmilla levyillä on niin runsaasti vahvoja biisejä, että ymmärrän toki niiden painottamisen, etenkin kun yhtye ei ole rampannut maassamme niitä soittamassa kyllästymiseen asti.
Crazy Lixx kuulosti olevan soitannollisesti oivallisessa iskussa, mutta ainakin lavan edessä soundimaailma puuroutui harmillisesti enkä saanut varsinkaan Rexonin laulusta niin hyvin selvää kuin olisin toivonut. Toinen merkittävästi korviani häirinnyt seikka oli turhan runsas taustanauhojen käyttö etenkin kertosäkeiden lauluharmonioissa. Minulta heruu auttamatta miinuspisteitä, jos taustalaulu tulee nauhalta ja yhtyeen jäsenet aukovat suitaan uskotellakseen, että heitähän täydellisen kuuloisista kuoro-osuuksista on kehuminen. Saatan olla vanhanaikainen, mutta peräänkuulutan sitä, että live olisi oikeasti liveä – virheineen ja puutteineen.
Keikan toinen ”itkeä vai nauraa” -hetki koitti loppupuolella Friday the 13th -kauhuelokuvasarjalle kumartavassa ”XIII”-kappaleessa, jonka Rexon esitti elokuvan pääpahiksen Jasonin jääkiekkomaski kasvoillaan. Tämä meni jo pahasti kornin puolelle, vaikka itse kappale sinänsä erinomainen onkin. Minuun Crazy Lixxin konsepti uppoaisi vielä tehokkaammin, jos tällaista tahatonta tai tahallista komiikkaa ja liian alleviivattua matkimista vähennettäisiin.
Kaikkein eniten Crazy Lixxin keikassa jäi häiritsemään tietynlainen sisäänpäin lämpiävyys. Päällisin puolin yhtyeen jäsenillä näytti olevan lavalla hyvä meno: pitkät tukat heiluivat mallikkaasti ja näyttävän näköiset taaksepäin taipumiset, leveät haara-asennot ja muut hevikliseet oli opeteltu huolella, mutta kontakti yleisöön jäi turhan pintapuoliseksi. Kaikista muusikoista ei paistanut lainkaan se, että heillä olisi lavalla hauskaa. Etenkin kitaristi Chrisse Olssonin kasvoille liimaantunut yrmeän tympääntynyt ilme sai jo epäilemään, viihtyykö mies lainkaan tontillaan vai onko hänet raahattu väkisin soittamaan. Koko ajan ei tietenkään tarvitse virnistellä suupielet korvissa, mutta kun bändin imago on kaliforniamaisen aurinkoinen ja musiikki elämää syleilevien, mahtipontisten kertosäkeiden juhlaa, hymy tai pari silloin tällöin heittäisi keitokseen ripauksen kaivattua lisämaustetta.
Keikka oli ohi tunnin ja 20 minuutin kuluttua, ja kaikesta kritiikistäni huolimatta se jätti hyvän mielen. Meille aidon 80-luvun kokeneille ilta tarjosi runsaasti nostalgian tuntua, lämpimiä muistoja tuttujen elementtien siivittämänä ja viihdyttävää hard rockia, joka toimii yhä vain, vuosikymmenestä toiseen. Nuoremmille kuulijoille Crazy Lixx tarjoili oivan katsauksen pörrötukkahevin kultaiseen vuosikymmeneen ja kenties innoitti tutustumaan alkuperäisten 80-luvun bändien tuotantoon tarkemmin.
Kappalelista:
1. Rise Above
2. Hell Raising Women
3. Wild Child
4. Children of the Cross
5. Lock Up Your Daughter
6. Blame It on Love
7. Girls of the 80’s
8. Rock and a Hard Place
9. Wicked
Mainos päättyy
10. Walk the Wire
11. Silent Thunder
12. XIII
13. Anthem For America
14. Live Before I Die
15. 21 Til I Die
16. Ain’t No Rest in Rock ’n’ Roll
Teksti: Eija Virtanen
Kuvat: Niko Sihvonen / Rocktografia