Crial - Kohti kaaosta

Räyh sano rässimies – arvostelussa Crialin ”Kohti kaaosta”

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 14.12.2018

Thrash metal on genrenä vaikeasti lähestyttävä. Toisaalta monet metallimusiikin historian suurimmista yhtyeistä ovat luoneet uransa thrash metalilla, toisaalta noiden suurien yhtyeiden lisäksi genren medianäkyvyys on varsin olematonta. Toisaalta genren soittaminen vaatii soittajiltaan kovaa teknistä osaamista, toisaalta monen kokemattoman kuulijan korvaan kaikki saattaa kuulostaa vain takomiselta ja huutamiselta. Ei sillä, etteivätkö muut metallin alagenret kärsisi samoista ongelmista, mutta väittäisin thrash metalin kärsivän näistä asioista enemmän kuin muut alagenret.

Thrash metal on kokenut joka tapauksessa pienimuotoisen renesanssin viime vuosina. Genren sisällä on putkahdellut tulokkaita esille ajoittain kuin housuihinsa kusseita aluejohtajia juoppoputkasta pikkujoulujen jälkeen. Ylihärmäläiseksi itseään haukkuva Crial liittyy debyyttialbumillaan noiden nousukkaiden rivistöön.

Mainittakoon täyden journalistisen läpinäkyvyyden takaamiseksi jo tässä vaiheessa se, että orkesterissa soittelee pari minulle tuttua miekkosta. Siitäkin huolimatta debyyttialbumi ”Kohti kaaosta” oli ensimmäinen kunnon kosketukseni orkesterin musiikkiin, jota tietysti suurena thrash metalin ystävänä nautiskelin suurella mieltymyksellä ja mielenkiinnolla.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Jos rässimetalli jaetaan kahtia vanhan liiton ja uuden liiton rässin välillä, voidaan Crial luokitella heti kättelyssä etummaiseen alakategoriaan nojautuvaksi, joskaan ei eksklusiivisesti. Vanhan rässin vaikutteet ovat läsnä ja selkeästi esillä, ehkä jopa etualalla, niin soitannassa kuin levyn erityisesti vanhoihin rässiukkoihin varmasti vetoavassa saundissa. Albumin takapiruna häärinyt Sonata Arctican Pasi Kauppinen on jättänyt ääneen sopivasti ilmaa ja räkää, mutta samalla albumin alapään äänimaailmasta löytyy myös paikoin jopa yllättävän paljon potkua. Vertaus vanhan liiton rässimetallin saundiin on mielestäni validi, vaikkakaan se ei missään tapauksessa kerro koko totuutta – erityisesti, jos puhutaan tuotannon yleisestä teknisestä laadusta, joka on omaan korvaani ollut aina kasarirässin klassikoiden suurin kompastuskivi.

Albumin tuotannosta on kriittistäkin sanottavaa. Vokaalit jäävät varsin voimattomiksi ja taustoihin uppoavaksi koko levyn mitalla. Se on varmasti sekä tuotannosta johtuva asia että vokalistin varsin yksipuolisesta ja yksioikoisesta tyylistä johtuvaa. Tyylille löytyy varmasti faninsa, mutta minä kaipaisin vokaaleilta lisää pontta, raakuutta ja dynaamisuutta. Aikaisemmin mainitsemani voimakas alapää saundissa on myös paikoin ehkä jopa liiankin voimakas saaden tietyt kohdat kappaleista kuulostamaan hieman tukkoisilta.

Albumilla ei ole tarjolla mitään erityisen monimutkaista jatsinypläystä rässin hengessä, vaan koko albumin läpi rymistellään pitkälti aggressiivisesti ja hyökkäävästi. Albumilla on varsin vahva punainen lanka, jota seurataan koko soittoajan läpi ilman suuria variaatioita suuntaan tai toiseen. Albumin soittoaika jää introt ja outrot pois lukien hieman alle 40 minuutin, eli vaikka kappaleelta toiselle siirryttäessä pysytellään vahvasti yhteen tyyliin fokusoituneina, ei menoon ehdi kuitenkaan kyllästyä. Ei ainakaan kukaan rässin ystävä, mutta muiden kuunteluun meno saattaa olla jopa liian yksipuolista. Silti suurempi nousujen ja laskujen määrä, niin kappaleiden rakenteissa kuin kappaleilta toisille siirryttäessä, toisi albumille lisää dynamiikkaa ja antaisi niille iskevimmiksi tarkoitetuille kohdille enemmän pontta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kehitykselle on ehdottomasti tilaa. Lyriikoiden punkahtava suorasukaisuus on varmasti kuulijoiden mielipiteitä jakava asia. Kaipaisin kappaleisiin henkilökohtaisesti lisää pohdiskelua ja vähemmän itsestäänselvyyksien / kliseiden toteamista, tai vaihtoehtoisesti pelkkää turpaan laukomista. Kappaleita kannattelevat riffit kuulostavat lisäksi liikaa toisiltaan, mikä kappalerakenteiden suorasukaisuuteen yhdistettynä saa monet kappaleet kuulostamaan lähes toistensa kopioilta.

Albumin huippukohtia ovat ”Lopun alku”, jonka kertosäe kuulostaa heti varmalta nyrkin heiluttajalta keikoilla sekä ”Älä ajattele”, jonka lyriikat ovat kuin suoraan punkin maailmasta lainattu ja soitanta puolestaan parhaimmillaan yksinkertaisesti rockahtavaa rässimäiskettä.

Debyyttien tärkein tehtävä on antaa kuulijalle osviittaa orkesterin potentiaalista ja saada kuuntelija kiinnostumaan orkesterin tulevaisuudesta. Näissä ”Kohti kaaosta” onnistuu ehdottomasti. Kyseessä ei ole pelkästään äärimmäisen pätevä debyyttialbumi vaan myös yksinkertaisesti hyvä lätyllinen thrash metalia. Albumi ei ole täydellinen kokonaisuus, mutta mikäpä tässä maailmassa olisi täydellistä paitsi Kylie Minoguen perse.