Cumbeast – Straight Outta Sewer

Kirjoittanut Tom Frankton - 18.10.2016

Humoristinen musiikki on varsin kaksijakoista ja voi lähtökohtaisesti epäonnistua kahdella eri tavalla: huumori voi viedä pääpainon musiikilta, jolloin kuuntelukokemus voi jäädä varsin pinnalliseksi hekotteluksi, tai sitten niin, että humoristista puolta ei hyödynnetä kunnolla. Turkulainen Cumbeast – kuten bändin nimestä ja tuoreen ”Straight Outta Sewer”-levyn kannesta voikin päätellä – on varsin vahvasti huumoriarvoon nojaava bändi. Mutta onko tätä huumoriarvoa liikaa? Onnistuuko bändin viemärikommandoilu viemään kaiken huomion?

Allekirjoittaneelle bändi on aiemmin ollut tuttu vain nimeltä, joten sen musiikkiin perehtyminen tuli täysin uutena kokemuksena. Ehdin ennen kuunteluani selailemaan levyn kansikirjasta hiemasen, enkä voinut olla odottamatta hienouksia itse levyltä, sillä bändin lyyrinen anti on kuin suoraan B-elokuvista repäistyä. On avaruusolentoja, viemäreitä ja, noh, paskaa – mutta onnistuuko itse musiikki komplimentoimaan tätä kulttuurillista multihuipentumaa? Kyllä ja ei: bändin musiikki rumine örinöineen onnistuu toki toimimaan hyvänä pohjana tälle roskavibailulle, mutta jotenkin koko hommasta jää pieni tunne, että komediaan olisi melkein voinut panostaa enemmänkin. Jos en olisi lyriikoita lukenutkaan, olisin todennäköisesti sekoittanut bändin tuhanteen muuhun slamdödöilyposseen. Lyriikoiden ohella ainoat juuri päällepäin näkyvät humoristiset puolet löytyvät lähinnä parista oudosta hissijatsahteluväliosasta ja levyn päättävän ”Sudden Death Thugs”-kappaleen pesisurkuilusta.

Mutta, itse musiikkiin – levy yllättää varsin positiivisesti itse audiosisällöllään. Kuten ohimennen mainitsinkin, bändi edustaa enemmän slam-beatdown- linjan dödistelyä, tuoden vahvasti mieleen Dying Fetusin alkuaikojen vähemmän tekniset mättöilyt. Bändin kitarasounditkin myötäilevät virkistävästi tätä linjaa, sillä nämä lofi-soundit sopivat hyvin bändin äänimaailmaan. Omalla tavallaan levy kuulostaa siltä, että se voisi toimia Troma-elokuvastudion törkyleffan soundtrackina. Levyn kappaleet eivät juuri death metalin pyörää uudelleen keksi, mutta bändi on ujuttanut mukaan oikein mättäviä koukkuja. Tässä piilee myös levyn suurin ongelma: se on lähinnä pelkkää peruskauraa. Toki mukana on niitä hienoja koukkuja ja muutama oikein jykevä breakdown, mutta loput levystä on lähinnä juuri sitä samaa blastailua. En juuri osaa sanoa, miten tätä voisi parantaa, mutta parantamisen varaa löytyy. Ajoittain levy pyörähtää hyvinkin muistettavissa maailmoissa, kunnes se palaa takaisin peruskauraan. Ei levy toki huonokaan ole, ja dödöilyn suuremmat ystävät löytänevät levystä puolia, joita en itse saanut niin hyvin musiikista irti.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen