D-A-D nostatti hymyn huulille Helsingissä 18.10.2019

Tanskan rock-ylpeys D-A-D on ollut tuttu vieras Suomessa jo 1980-luvulta asti. Suomalaiset rockfanit rakastavat tätä persoonallista porukkaa, ja rakkaus on onneksi molemminpuolista, sillä bändi vierailee maassamme lähes vuosittain. Yhtyeen jäsenet ovatkin kertoneet tuntevansa erityistä hengenheimolaisuutta suomalaisten kanssa ja löytävänsä yhteisiä piirteitä muun muassa skandinaavisesta melankoliasta. Tällä kertaa Kööpenhaminan pojat malttoivat viihdyttää suomalaisia tavallista useammalla paikkakunnalla – Oulussa, Torniossa, Tampereella, Turussa ja Helsingissä – ja kaikille keikoille riitti mukavasti yleisöä. Tälle melkein 40-vuotiaalle yhtyeelle on siis edelleen tilausta etelästä pohjoiseen.

Helsingin-konsertti pidettiin The Circuksessa, kuten viimeksikin, kun D-A-D soitti pääkaupungissamme. Keikka myytiin hyvissä ajoin loppuun, joten ensi kerralla kannattaisi ehkä kokeilla, miten hivenen suurempi keikkapaikka vetäisi väkeä paikalle. Yleisö alkoi äännellä ja taputtaa innokkaasti puoli kymmenen aikaan, jolloin yhtyeen oli määrä astella lavalle, mutta keikan alkua jouduttiin odottelemaan vielä melkein vartin verran. Lämmittelybändiä ei tällä kertaa ollut.

Lyhyen intron jälkeen D-A-D rykäisi illan reippaasti käyntiin tänä keväänä julkaistun ”A Prayer for the Loud” -levyn aloitusbiisillä ”Burning Starilla”. On aina ilahduttavaa, kun bändi luottaa uuteen materiaaliinsa niin paljon, että rohkenee esittää sitä useamman kappaleen verran. Tänä iltana kuultiin peräti kuusi upouutta hengentuotosta, ja ne oli sommiteltu järkevästi vanhojen helmien lomaan niin, ettei koskaan kuultu kahta uutta kappaletta peräjälkeen. Näin eivät päässeet mahdollisesti kyllästymään ne, jotka eivät olleet vielä tutustuneet uuteen levyyn.

Vanha materiaali ei tarjonnut suuria yllätyksiä, vaan bändi valitsi sen osalta helpoimman polun esittämällä kappaleita, joista osa kulkee aina mukana setissä ja loputkin on useaan kertaan kuultu. Toki yleisössä oli varmasti ensikertalaisia, jotka kiittivät kuullessaan kaikki klassikot, mutta näin usein maassamme vierailevan D-A-D:n toivoisi toisinaan tekevän räväkämpiäkin valintoja. Itse jaksan ihmetellä vuodesta toiseen sitä, miksi vuonna 2005 ilmestynyt erinomainen ”Scare Yourself” -levy on jo pitkään sivuutettu täysin. Sen sijaan bändi haluaa nykyään joka kiertueellaan esittää linjastaan poikkeavan, tylsän jumputtavan ”Monster Philosophyn”. En täysin ymmärtänyt myöskään suurimpiin hitteihin kuuluvien ”Bad Crazinessin” ja ”Sleeping My Day Awayn” soittamista peräkkäin loppukeikasta. Setin järjestely hiukan eri tavalla olisi tehnyt draaman kaaresta vielä toimivamman.

Yhtye oli ilahduttavan pirteässä vedossa, ja etenkin äärimmäisen viihdyttävä laulaja Jesper Binzer otti ahkerasti kontaktia yleisöön. Jesperillä on tapana opetella jokaiselle Suomen-vierailulleen uusia suomenkielisiä lausahduksia. Tällä kertaa yleisö pääsi tervehtimään rumpali Laust Sonnea moneen kertaan Jesperin johdattamana huutamalla ”Terve Laust, tapa noi rummut!” Aina viimeisen päälle trendikkäästi pukeutunut Sonne loikin mielenkiintoisen kontrastin näyttämällä, miten rummut ”tapetaan”, ja soitti varsin vakuuttavan kuuloisen, thrash metal -tyyppisen soolon. Kitaristi Jacob Binzer sen sijaan häikäisi läpi keikan kauniin sielukkaalla soitollaan. Etenkin vaivattomasti soljuvat, pidennetyt soolot ”Grow or Payssa” ja ”Sleeping My Day Awayssa” suorastaan hyväilivät korvia. Erikoisen muotoisia, kaksikielisiä bassojaan ahkerasti vaihdellut Stig Pedersen viihdytti yleisöä omalta osaltaan laulamalla kolme kappaletta, joista varsinkin hupaisan havainnollisesti esitetty, sanoitukseltaan ratkiriemukkaan vinksahtanut ”Riding with Sue” bändin esikoislevyltä jaksaa naurattaa joka kerta.

Lähemmäs parituntisesta keikasta jäi muuten erittäin hyvä maku suuhun, mutta esityksestä nauttimista verotti pahasti ehkä kamalin koskaan näkemäni valoshow. Eriväriset spotit utuisen hämärällä lavalla voivat näyttää jonkun mielestä hienoilta, vaikka itse arvostaisin enemmän sitä, jos näkisin vaikkapa artistien kasvot kunnolla. En kuitenkaan jaksa uskoa, että yksikään lavan tapahtumia seurannut nautti rumpukorokkeelle sijoitetuista, valkoisena välkkyvistä stroboista, jotka sokaisivat katsojan armottomasti. Niitä käytettiin aivan liian moneen otteeseen ja tuskastuttavan pitkään kerrallaan. Tästä kauneusvirheestä huolimatta olen edelleen valmis laskemaan D-A-D:n kollektiivisille harteille oman genrensä parhaan livebändin viitan. Tämä hervottoman hauska ja rakastettava retkue jätti tuttuun tapaansa leveän hymyn kasvoille ja mieleen polttavan kysymyksen: ”Koska tätä herkkua saa jälleen nautittavaksi?”

Kappalelista:

  1. Burning Star
  2. Evil Twin
  3. Jihad
  4. Rim of Hell
  5. Nothing Ever Changes
  6. Nineteenhundredandyesterday
  7. Everything Glows
  8. A Prayer for the Loud
  9. Grow or Pay
  10. The Sky Is Made of Blues
  11. Jackie O’
  12. Riding with Sue
  13. I Won’t Cut My Hair
  14. The Real Me
  15. Reconstrucdead
  16. Monster Philosophy
  17. No Doubt About It
  18. Bad Craziness
  19. Sleeping My Day Away
  20. Laugh ’n’ a ½
  21. It’s After Dark

Kuvat ja teksti: Eija Virtanen

Kommentoi julkaisua