”D.C. palaa!” – klassikkoarviossa Bad Brains ‐debyyttialbumi

Mikä on jenkki-hardcoren merkittävin yhtye? Jos se on määriteltävissä vaikutusvaltaisuutensa perusteella, on vastaus todennäköisesti Bad Brains Washington D.C.:sta. Jazz-funk-yhtye Mind Powerin jatkumona vuonna 1978 perustettu villi ja vastustelematon, jazzia, heavya, dubia ja reggaeta armottomaan mutta keveän virtaviivaiseen hardcoreensa sotkenut neljän rastafarieiksi kääntyneen afroamerikkalaisen nuorukaisen yhtye oli eräs aikansa kirkkaimmista musiikillisista luonnonvoimista. Bad Brainsin klassisen kokoonpanon muodostivat nuoruudenpäivinään sähköjäniksenä esiintymislavalla poukkoillut keulahahmo Paul ”HR” Hudson (laulu), uskomattoman energinen Earl Hudson (rummut), grooven monitaituri Darryl Jenifer (basso) ja riffimestari Gary ”Dr. Know” Miller (kitara).

Alkuaikoinaan Ramonesin ”Road To Ruin” -albumin kappaleesta nimensä kopannut Bad Brains pesi yleensä lämppärin roolissa järjestään Yhdysvaltain-kiertueillaan olleet punk-yhtyeet aina The Damnedista The Clashiin asti maanisen energisellä lavashow’llaan. Yhtyeen ilmiömäisen liveshow’n takana oli yhtyeen puolivahingossa omaksuma tapa tehdä omia raivokkaan nopeita kappaleita kuuntelemalla punk-vinyyleitä normaalinopeutta korkeammalla kierrosluvulla. Vuoden 1979 ”Pay to Cum” -singlellään uransa aloittanut yhtye kaappasi 1980-luvun alussa nimiinsä Guinnessin ennätystenkirjan maailman nopeimman yhtyeen tittelin.

Kaikki tämä tapahtui ennen varsinaisen hardcore-genretyypin syntymistä. Yhtye sai nopeasti kulttisuosiota omassa kotikaupungissaan, jossa se toimi runsaasti huomiota keräävänä underground-yhtyeenä. Sen valtavat fani- ja seuraajajoukot saapuivat yhtyeen keikoille yleensä kutsuttuina listavieraina, jota paikalliset, tästä syystä lipputuloja rutkasti menettäneet klubiomistajat eivät katsoneet hyvällä. Ennen pitkää yhtye joutui hankaluuksiin virkavallan kanssa kieltäydyttyään lopettaa soittamasta aktivistitapahtumassa Washington D.C.:n poliisivoimien vaatimaan ajankohtaan mennessä. Edellämainittujen seikkojen aiheuttamien välikohtausten takia yhtye bannattiin kotikaupunkien klubeilta ja heitä ei enää otettu keikoille.

Yhtyeen osakseen saama syrjintä nähtiin konservatiivisen jenkkilän kulttuuris-etnisessä ympäristössä tummaihoisen bändin rotuerotteluna, mikä ei tuossa ajassa ollut mikään ihmeellisyys.

Bad Brains -nelikko ei kuitenkaan jäänyt ihmettelemään, vaan muutti New Yorkiin vuoden 1981 lopulla, jossa he menivät ensitöikseen kysymään esiintymismahdollisuutta Manhattanin Lower East Sidella sijainneen legendaarisen CBGB’s -klubin keikka-agentilta house-bändinä. Yhtye otettiin maanantaisin järjestettävien underground-iltamien vakiovetonaulaksi. Edellisen vuoden lopulla Bad Brains oli äänittänyt albumillisen kappaleita kahdessa eri sessiossa New Yorkin 171-A -Studiolla Manhattanilla. Albumi äänitettiin ja miksattiin studiotuottaja Jerry Williamsin alias Jay Dubleen valvonnan alaisuudessa.

ROIR Recordsin (Reachout International Records) kautta 5.2.1982 julkaistu Bad Brainsin omaa nimeä kantanut esikoinen julkaistiin alunperin ainoastaan keltapunaisena c-kasettina. Albumin kannessa Washingtonin kongressitaloon iskevä salama heijasteli yhtyeen tuntoja kokemuksistaan kotikaupungin ja kotimaansa harjoittamaa totalitarismia kohtaan. The Beatlesin ’Valkoista tuplaa’ heijastelleen ”Yellow Tapeksi” ja ”Attitude: The ROIR Sessionsiksi” kutsuttu albumi sisälsi yhtäältä kipakkaakin kipakammin sahaavaa ja sätkivää hardcorea yhdistettynä Led Zeppelinin peruja olleisiin raskaampiin rock-vivahteisiin ja toisaalta letkeitä, juurevia ja tunnelmaa tasaavia dub-reggae -sävyjä. Myöskään aurinkoisen popahtavaa, keveää ulottuvuuttaan yhtye ei kappaleissaan unohtanut. Albumin kappaleiden raaka ja väkivaltaisen purskahteleva yleisilme on kuitenkin reilusti raa’an ja räjähtävän punkin puolella.

Avausraita ”Sailin’ On” pyyhkäisee raikkaana, armottoman nopeana puhurina kuulijan tajuntaan. Rytmiryhmän (Earl-Darrel) soittosuorituksen intensiteetti koetelee kappaleessa inhimillisen suorituskyvyn rajoja. Ei ole ihme, että kyseistä kappaletta ovat versioineet useat myöhemmän polven punk-juuriset rock- ja metalliyhtyeet lukuisia kertoja. Samalla höyryllä eteenpäin paahtava, metallisella mosh-osalla jatkettu ”Attitude” ja yhtyeen vastalause kotikaupungissaan saamalleen kohtelulle ”Banned In D.C.” pitävät kiitettävästi avausbiisin ilmoille ampunutta railakasta menoa yllä. Kokeellisemmalla rytmiikalla etenevä, Earlin muhkean grungahtavalla bassokuviolla starttaava ”The Regulator” vie tämän jälkeen tunnelmaa sopivasti toisaalle matalammilla polyrytmikierroksillaan.

Bob Marley & The Wailers -vaikutteinen instrumentaali ja Dr. Know’n vangitsevalla flanger-soundisella lead-soitolla johdattama ”Jah Calling” tuo sopivasti rentoa takakenoa juuri ennen kuin armotta päälle kaahaava ”Supertouch / Shitfit” iskee kuulijan taas tantereeseen. Tämän jälkeen HR:n makeasti tulkitsema dub-reggae ”Leaving Babylon” sivelee jälleen hoitavaa salvaa kolhitun haavoihin.

Albumin puolivälissä palataan taas riuskakätisen riffailuilmaisun pariin antaumuksella paahtavan ”F.V.K. (Fearless Vampire Killersin”) sekä psychobilly-vaikutteisesti rockaavien ”I:n” ja ”Big Take Overin” myötä. Debyyttisinglen ”Pay to Cumin” livenä (albumin kahden reggae-biisin tapaan) äänitetty albumiversiointi ruhjoo niin ikään mallikkaasti. Mielenkiintoinen kuriositeetti albumin miksauksesta on, että HR:n vahvasti dub-henkeisesti delay-kaiutettu kertosäkeen laulu tekee kappaleesta entistäkin häiriintyneemmän.

Raskaan ruhjovasta, shuffle-tempoisesti ruhjovasta riffirynkytyksestä korkeatempoiseen, likaiseen rockaukseen ja suoranaiseen proto- thrash -sooloiluun muuntuva ”Right Brigade” liennyttää tunnelmaa taas sopivasti juuri ennen albumin kolmatta ja lajissaan HR:n albumin komeimmin tulkitsemaa, vahvan ganjan tuoksuista reggae-dub -keinuntaa ”I Luv I Jah”. Albumin paradoksisiin tunnelmiin päättävä ”Intro” ja hienosti svengaavan dub-reggaen vielä kertaalleen sisään ajava nimetön piiloraita toivottavat kuulijalle niin rastafarismin rentoa riemua kuin Jah’n siunausta.

40 vuotta sitten Bad Brainsin omaa nimeä kantava debyyttialbumi raivasi tietä paitsi lukemattomille avarakatseisille ja tyylillisesti rajoittumattomille hardcore- punk- ja crossover-yhtyeille, mutta myös pop-maailman artisteille. Albumin soundillinen, asenteellinen ja elämänmyönteinen taistelulauluperimä huokuu edelleen lukemattomista lahjomattomista artisteista ja yhtyeistä vielä vuosikymmeniä albumin julkaisua myöhemmin. Tästä alla muutama todistava esimerkki Youtube-pätkien muodossa.