Daggerplay – bändi Puukkobulevardilta
Vuonna 2011 perustettu, kitaravetoista ja melodista rockin, punkin ja popin sekoitusta soittava Daggerplay julkaisee lokakuun 5. päivä ”Subterranean Reality”-nimisen kakkosalbuminsa. On siis hyvä hetki istua alas ja selvittää mistä Daggerplayssä on kyse. Bändin laulaja-kitaristi Pekko Mantzin ja kitaristi Tommi Luostarinen valaisevat asiaa Kaaoszinen haastattelussa.
Daggerplaytä kuunnellessa mieleen nousee helposti sellaisia nimiä kuin The Clash ja Green Day. Bändin musiikissa kuuluu kuitenkin monia erilaisia vaikutteita, ja Daggerplaytä onkin vaikea lokeroida suoraan johonkin tiettyyn rockin alagenreen. Eikä sitä osaa tai halua tehdä bändi itsekään.
Mainos päättyy
”Underground-musaa ollaan ilman muuta, mutta en mie osaa itsekään sanoo, mitä tää musiikki on muuta kuin rock´n´rollia”, Pekko, laulaja-kitaristi ja yksi bändin perustajista toteaa.
Vaikka bändiä onkin vaikea lokeroida tarkemmin, niin ehkä päällimmäisenä musiikista huokuu läpi punkin vaikutteet ja varsinkin asenne.
”Asenne on täysin punk-rockin puolella varsinkin livenä. Mennään puolitranssissa lujaa, riehutaan ja rellestetään siinä ja vesi lentää. Mainstream-rockiin ei oikein mahuta millään, vaikka meiän viisut on hyvinkin melodisia”, Pekko jatkaa.
Lokeroimattomuus antaa myös vapauksia: ”Voidaan soittaa oikeestaan millaisessa tapahtumassa vaan, niin kuin ollaan soitettukin. Ei siis puhuta festareista, jossa kirjo on iso muutenkin, vaan ihan klubi- ja baarikeikoista”.
Joensuu-Lontoo
Palataan ajassa hieman taaksepäin, aina 90-luvulle saakka. Pariskunta Pekko ja (rumpali) Sirpa Immonen asuivat Joensuussa, mutta Lontoo kutsui: ”Joensuusta lähettiin Sirpan kanssa Lontooseen maaliskuussa 1995, kun ETA-sopimus oli astunu voimaan. Oli vaan päätetty, että tarvii muutosta ja musiikkielämä oli jumissa Suomessa. Saatika sitten Joensuussa. Ei se lähtö helppoa ollu, mutta pakko oli. Ei sovi katua sitä, koska Lontoossa alko oppia elämää ja tervettä nöyryyttä. Ei tarvinnu uhota”, Pekko muistelee.
Lontoossa vierähti melkein seitsemän vuotta katuja siivoten ja muita hanttihommia tehden. Musiikki oli tärkein asia elämässä, mutta bändiasiat eivät sujuneet ongelmitta: ”Lontooseen lähettiin musahommiin ja kaikki kaatu aina. Ei ollu mitään pysyvää, eikä mikään onnistunu ainakaan musahommissa.”
Mainos päättyy
Mahtui noihin vuosiin silti paljon hyviäkin muistoja: ”Sillosen hyvän ystävän kans värkättiin musiikkia ja hienoimmat jutut oli, kun Pete Sears, joka on soittanu vaikka missä Jefferson Starshipista Peter Greenin bändiiin, Rod Stewartiin ja Enigmaan, tuli kättelemään, juttelemaan ja kehumaan, kun soitettiin bluesia West Endissä. Hieno fiilis tuli ja anto uskoa eteenpäin.”
Ja oli bändi päätyä jopa sikäläisiin Euroviisukarsintoihin: ”Simon Wilkinson, joka oli soittanu kiippareita Neneh Cherryn, Bonnie Tylerin sun muiden kanssa ehotti, että oltas osallistuttu Englannin Euroviisukarsintoihin. Viimeisteltiin hänen kanssa meiän viimenen Lontoon-demo, joka jäi kesken, kun hyvä ystävä, jonka studiolla noita meiän viisuja äänitettiin, kuoli. Ei osallistuttu.”
Sittemmin helsinkiläistynyt Pekko ei ole unohtanut juuriaan. Tämän huomaa jo hänen puheestaan, josta kuulee edelleen itäsuomalaisen murteen. Joensuuta hän muistelee lämmöllä, eikä ihme, eliväthän he siellä aikana, jota voi kutsua Joensuun musiikkielämän kukoistuskaudeksi: ”Nykyään Joensuu on rakas kaupunki, jonne pitää päästä niin usein, kuin mahollista. Musiikkiskeneä ei voi tosin verrata siihen, mitä se oli 1980-1990 -luvuilla, kun ite siellä soittelin. Meillä oli treenis Siltakadulla ja seinänaapureina Mana Mana, Kosmonauts, Neljä Ruusua, HC Andersen, Terveyskeskus, sekä samassa huoneessa Kumikameli. Todella eloisaa aikaa ja vireetä.”
Daggerplay – vain muutaman keikan tähden
Helsinkiin muuton jälkeen Pekko ja Sirpa soittivat useammissa bändeissä ennen kuin Daggerplay perustettiin vuonna 2011, pariskunnan edellisen yhtyeen hajottua. He halusivat perustaa sellaisen bändin, joka olisi lähellä sydäntä: ”Sellanen musa mitä oltiin väännetty, sanosinko pakolla, sen bändin loppuaikoina, tuntu pahemmalta kuin vastenmieliseltä, joten Sirpan kanssa mietittiin, että ois kyllä siistii yrittää vielä kerran pistää kunnon rock´n´roll -bändi kasaan ja soittaa ainakin muutama keikka, jos ei muuta. Ramonesia siihen haluttiin mukaan ja paljon”, Pekko kertoo.
Uuden bändin kasaaminen ei kuitenkaan käynyt käden käänteessä. Sopivien soittajien löytäminen otti aikansa. Erilaisten kokeilujen jälkeen kaksikko tapasi basisti Ville Ahosen ja kokoonpano alkoi muotoutua.
”Ville oli eka tyyppi, jonka kanssa juttu siinä natsas. Aika pitkälti miettimättä lähettiin sitten yhdessä kulkemaan. Biisejä alko syntyy pikku hiljaa, mutta ei ne oikein hyviä ollu alussa. Jotenki oli vielä liikaa menneisyydessä kiinni kuitenkin”, Pekko muistelee.
Mainos päättyy
Toinen kitaristi puuttui. Ville tunsi Tommin, jolla oli kuitenkin entuudestaan jo kaksi muuta bändiä, minkä vuoksi hän aluksi kieltäytyi pestistä.
Tommi: ”Muistaakseni lupasin lopulta kuitenkin lähtee mukaan huvikseen soittelee seuraaviin treenehin, kun ei mulla ollu muutakaan tekemistä sille päivälle. Biisit kuulosti hyviltä, ja jotenkin homma toimi muutenkin tosi hyvin, joten lupauduinkin sit tulemaan seuraavalla viikolla uudestaan.” Bändi oli kasassa.
Puukkobulevardin bändi
Arto Melleri kirjoitti aikoinaan runon Puukkobulevardista, Helsingin Kallion Vaasankadusta. Tästä bändin kotikulmille sijoittuvasta runosta taipui lopulta bändin nimi.
”Noihin aikoihin lueskelin paljon Arto Mellerin runoja. Hirveesti oon tykänny niistä aina. ”Puukkobulevardi” -nimi oli miun mielestä tosi siisti ja se, että se on kotikulmilla Kalliossa oli vielä hienompaa”, Pekko kertoo ja jatkaa: ”Ei se enkuks taipunu millään. Daggerboulevard ois ollu aika hirvee. Jostakin tuli mieleen play siihen jatkoks. Se kuulosti päässä hyvältä, eikä hävetä vieläkään.”
Nimen voisi käsittää väkivaltaisenakin, mutta sellaiseksi sitä ei ole tarkoitettu: ”Daggerplay-ukko on sellainen vauvan näköinen piirrostyyppi, joka heittelee paria tikaria ilmaan. Ystävällinen hahmo. Pitäs tehhä siitä aiheesta joku kassi tai lippis”, Pekko nauraa.
Studiossa ammattimaisesti koheltaen, mutta silti hutiloimatta
Daggerplay-debyyttialbumi, vuonna 2013 ilmestynyt ”Urban Campfire Songs”, äänitettiin muutamassa päivässä: ”Tehtiin se levy hullun nopeasti ja meidän osalta suht holtittomalla asenteella, täysin omaan energiaan luottaen”, Pekko kertoo vähän virnistellen, mutta myös päätään pyöritellen. ”Lauloin sillon ne kymmenen viisua ja taustat yhteen putkeen vinkkutölkin kera, ja tietenkin jälkeenpäin soimasin itteeni, että oisin voinu kyllä tehhä ne lauluosuudet sillon paljon paremmin.”
Tommi: ”Tätä uutta levyä tehdessä hommia tehtiin paljon enemmän rauhassa ja sillä asenteella, että aikaa menee mitä menee. Ekaa levyä tehdessä oli melkein kaikki äänityspäivät varattu jo ennakkoon, ja koitettiin vaan saada homma mahdollisimman nopeesti kasaan. Tätä uutta levyä tehdessä varattiin ensin pari äänityspäivää. Sit kun nähtiin mitä saatiin niissä aikaseks, varattiin taas pari seuraavaa päivää. Saatto olla parhaimmillaan äänityspäivien välissä parikin viikkoa taukoa, ja siinä välissä ehti sulatella vähän mitä tuli viimeksi äänitettyä, ja tuli uusia ideoitakin.”
Bändi muutti myös soundiaan studiossa. Syistä Pekolla on selkeä näkemys: ”Jätettiin debyytin järeät kitaravallit tarkoituksella kokonaan pois, että saadaan raskaamman soundin sijasta rock´n´rollia kehiin. Ja akustisia kitaroita soitettiin tosi paljon levyn kappaleissa senkin takia, että me kuitenkin tehhään paljon akkarikeikkojakin.”
Oman mausteensa levylle toivat vierailevat artistit ja heidän mukanaan tuomat lisäsoittimet aina viulusta pystybassoon ja pianosta bongoihin. Pekko nautti tästä: ”Mukavaa oli, kun hienoja muusikoita liittyi mukaan tuomaan lisäväriä palettiin.”
Vaikka studiotyöskentely on ammattimaistunut, ei ensimmäisen levyn rentoa otetta ole silti täysin syrjään laitettu: ”Tuli nyt tehtyä hommat melko lailla ammattimaisesti koheltaen, mutta silti hutiloimatta.”
Biisit tehdään akustisesti, vasta lopuksi vaihdetaan sähkökitaroihin ja lisätään volumea
Pekko ja Tommi kertovat, että biisit kirjoitetaan melko valmiiksi ennen kuin ne tuodaan treenikämpälle. Valmiita sovituksia ei kuitenkaan tehdä, sillä bändi haluaa yhdessä hioa biisin valmiiksi. ”Kyllä ne matkan aikana sitten muuttuukin ja välillä todella paljon” Pekko kommentoi.
Treenikämpällä biisit treenataan ensin akustisesti. Tommi kertoo syyn: ”Ei tarvii alkuvaiheessa karjua korvatulpat päässä toisille ideoitaan, ja karsiutuu myös pikkuvirheet pois, kun kaikki kuulee kaiken selkeesti. Sit kun homma alkaa kuulostaa akustisesti hyvältä, vaihdetaan vasta sähkökitaroihin ja täydelle volumelle.”
Ehkä tuossa on yksi selitys sille, miksi uuden albumin biisit kuulostavat erilaiselta debyyttiin verrattuna. ”Paitsi biisien melodisuus ja Daggerplayn asenne”, kuten Pekko asian näkee ja jatkaa: ”’Subrterranean Realitylla’ kappaleet on rakenteellisesti simppelimpiä, mutta kuitenkin monipuolisempia kuin ekalla.”
Toinen syy löytyy Pekon musiikillisista kausista: ”’Urban Campfire Songsin’ aikaan miulla oli päällä kova Wildheartsin ja Green Dayn fanituskausi, kun ne oli itelleni sen hetkisiä musiikillisia rakkauksia ja hetkellisesti menivät melkein The Clashin ja Ramonesin ohi, joten niistä tuli ammennettua paljon tuolloin.”
Pari vuotta ennen ”Subterranean Realityn” äänityksiä Pekko kuitenkin ”palasi kokonaan musiikillisille juurilleen, originaalin rock´n’rollin, 50-60-luvun popin, rockabillyn, irkkumusan ja countryn pariin, vanhempaa punkrokkia missään nimessä unohtamatta, joten kaikuja noista kuullaan paljon tällä uudella.”
Kyllä tästäkin sotkusta selvitään hengissä
Daggerplayn lyriikat käsittelevät usein ihmisen henkilökohtaisia tragedioita, kuten vaikka mielenterveys- ja päihdeongelmia.
Pekko: ”Teksteistä vaan tulee sellasia, että ne käsittelee ihmiselon tummia puolia, mutta sanoma niissä on, että toivo on myös olemassa ja että paskasta pitää yrittää nousta, jos sinne päätyy. En mie osaa biletysviisuja kirjottaa. Vois olla kiva osata.”
Muutamat albumin biisien tekstit kertovat elämästä Lontoossa. Esimerkiksi ”NW2” -biisissä lauletaan omakohtaisista kokemuksista, joita Pekko avaa näin: ”NW2 on postikoodi Lontoossa. Asuttiin Cricklewoodissa ja Willesdenissä karuissa kämpissä, joista herättiin siivoamaan Pohjois-Lontoon katuja viideltä, ja jossain välissä pikkurikolliset kulkee takana, huutelee ja yrittää myydä huumeita. Koko elämä ja duuni vituttaa viimesen päälle, ja sitten pistän työhanskat roskikseen kadun varella, lähen kiitämään ja näytän keskisormea kaikelle, tietäen silti, että tulen selviytymään. Kuiteski nöyränä kaverina tulee lähettyä vielä työmieskuppilaan ottamaan pekonia ja papuja. Englantilaiseen tapaan. Tosi tarina.”
”Kilburn Highroad” -biisin teksti syntyi Pekon ystävän, Damian Cullenin kanssa, joka myös duetoi laulussa: ”Väsättiin kertomus siitä, miten suurkaupungissa lähtee mopo käsistä ja hommat menemään perseelleen ja lopuks tosi perseelleen. Damian neuvo miulle, miten ilmasta jutut irlantilaisittain ja kirjotti säkeet, jotka laulaa. Hän on Dublinista lähtöjään ja tavattiin hänen kanssaan jo Lontoo-periodin loppuaikoina. Biisi sijoittuu entisille kotikulmille Cricklewoodin ja Willesdenin viereen. Siellä kulettiin paljon.”
Bändillä on sanottavaa, mutta, ”ei niissä mitään ratkaisuja saarnata tai tarjota, vaan etsitään positiivisuutta, valoa ja päätetään, että selvitään hengissä taas tästäkin sotkusta.”
Keikat ovat elämäntapa
Pekon mukaan studioon mennessä bändillä ei ollut ”muuta mielessä kuin tyhjentää pöytä”. Energisen livebändin maineessa oleva Daggerplay tyhjentää pöydän usein myös keikoillaan. Bändin akustisetkin keikat uppoavat usein yleisöön ja järjestäjiin: ”Pub Kurusta Ylöjärveltä on viime talvelta oikein mukava muisto, kun baarin omistaja sano meiän akkarikeikan jälkeen, että keikka meni top kolmoseen siinä mestassa. Ja siellä oli Pate Mustajärviki esiintynyt”, Pekko nauraa.
Keikkojen järjestämissä toimitaan usein punk-henkisessä vuorovaikutuksessa: ”Aivan sikasiistiä on, että meidät on todella monesti kutsuttu paikkoihin, ja siitä oon tosi kiitollinen, ja vastaavasti me halutaan aina muistaa tahoja ja kollegoja, jotka meitä on kinkereihin kutsunu.”
Keikkoja on luvassa lisää levyn julkaisun jälkeen: ”Marraskuussa päästään lämppäämään amerikkalaista outlaw-country-punksankaria Bob Waynea ja sehän on tosi hienoo, kun diggailen äijää todella paljon”, Pekko kertoo.
”Ei noissa raha pyöri, vaan se on elämäntapa.”
Tätä elämäntapaa voi käydä nauttimassa Daggerplayn levynjulkaisukeikalla, perjantaina 5.10. Bar Loosessa Helsingissä.
https://www.facebook.com/daggerplay/
Haastattelu: Juha Juoni
