Damnation Plan – The Wakening
Damnation Plan on Espoosta käsin tehtaileva vuonna 2004 perustettu metalliyhtye. Ensimmäisellä 6 vuotta sitten ilmestyneellä ”Darker World” -EP:llä oli jo homma mukavasti kätösessä ja lupaavia merkkejä olikin odotettavissa tulevalta täyspitkälliseltä. Vielä sitä ennen mikkien taakse ilmestyi Asim Searah (ex-Kiuas) ja Tommy Tuovinen (MyGrain), ja mielenkiintoni alkoi herätä entisestään. Ensimmäinen sinkkulohkaisu, ”The Unknown Presence”, olikin varsin toimiva hevirallinen. Joten nyt raskaan musiikin pimut ja hanut herätys siellä, on ”The Wakeningin” vuoro!
Yhtyeen musiikkia kutsutaan siis progressiiviseksi melodiseksi death metalliksi? En ehkä olisi niinkään varma, varsinkaan tuosta ”progressiivisesta”, sitä tosin muutenkin viljellään ympäriinsä sen kummemmin harkitsematta, rikkaruohona kaikkialle perkele. Ensimmäisenä mieleeni tuli ruotsinmaan Evergrey, jonka sanoisin vaikuttaneen eniten Damnation Plan:n musiikkiin. Siinä mihin Evergrey hyvä ote on taantunut vuosien mittaan lukuisten jäsenvaihdosten sekä musiikin kevenemisen ja yksinkertaistumisen myötä, Damnation Plan jatkaa siltä tieltä energisemmin ja raskaammin kuin koskaan. Ei osannut perustajajäsenkään tarkoin selvittää mihin genrelokeroon kuuluvat, mutta heviksi saanee kutsua, lisäisin siihen vielä ”eeppisen”.
Heti kärkeen toteaisin ”The Wakeningin” olevan yksi laadukkaimmista ja kansainvälisimmistä suomalaisista debyyttialbumista hevimusiikin saralla, mitä omalle kohdalleni on osunut. Uskon osan siitä olevan levyn miksanneen Dan Swanön ansiota, jonka nimi on nykyään pompannut usein esiin suomalaisten metallilevyjen taustahenkilönä. Musiikin yleisilmeestä on hankala sanoa mitään pahaa: laulupuolella homma hoidetaan varsin hienosti, kuten näiltä laulajilta odottaisikin, rummut ja kielisoittimet rouhivat kivasti eteenpäin, eikä mitään ikävästi korvaan pistävää ole kuultavissa. Yllättävän suuressa roolissa on syna- ja kosketinpuoli, joka luo reilusti tuota eeppisyyden tuntua. Se onkin sitten kuulijan korvassa, onko sitä liiaksi käytetty vai ei. Itse en niiden käytöstä osaa sanoa yhtä jyräävää mielipidettä, joitakin yhtyeitä ne palvelevat hyvin ja jotkut vaan piiloutuvat niiden taakse. Sanoisin DP:n kuuluvan tuohon ensimmäiseen porukkaan. Sanoituspuolikin on hoidettu enemmän musiikkia maalailevaan tyyliin kuin suoraan hyökkääväksi. Kappaleetkin ovat rakenteeltaan suht simppelin kuuloisia. Yhtye osaa mennä vauhdilla kun sille päälle sattuu ja sitten hidastella fiilistelemään maisemia.
Mainos päättyy
Ei siis mitään valiteltavaa tähän asti. Nyt vielä tarvittaisiin vain jokin selkeä lisämauste, oma uniikki juttu, joka pistäisi haistamaan ja maistamaan yhtyeen kilometrien päästä. Se juuri mielestäni yhtyeeltä puuttuu. Nykyään helposti uppoaa siihen harmaaseen massaan, ellei jotain kovin erikoista uutta ja kummallista keksi lyödä tiskiin, ja tämä saattaa tulla yhtyeen kohtaloksi. Alkuun päästään taitavalla soitolla ja hyvällä toteutuksella, mutta se ei enää nykypäivänä riitä nousemaan palkintopallille. Riskien ottamista ja paskalta kuulostamista pelätään, ja keskinkertaisuuden meri vain kasvaa entisestään. Metallimusiikki on jo pidemmän aikaa hiljalleen alkanut kärsimään tarjonnan paljoudesta, jolloin kuuntelijoiden vaatimustasokin on noussut liiallisille tasoille. Nykyään kaikki tahdotaan valmiina nätisti koristeltuna naaman eteen ja vielä täysin ilmaisiksi ja pienellä palkinnolla kenties! Vaikka musiikin tehtailu aivojen myllerryksistä aina valmiiksi albumiksi onkin melkein kenen tahansa tehtävissä, se ei ole lisännyt musiikin ja sen tekijöille arvostusta, päinvastoin. Joten lykkyä tykö kelle tahansa, joka hommaan ryhtyy.
Huomaan itsekin vaativani musiikilta nykyään aivan liikoja, sen takia edes näin hyvin tehty albumi ei saa minua repeämään liitoksistani. Olisin kaivannut lisää äärirajoihin repeytymistä, riskien ottamista ja vaarallisia tilanteita ihan senkin uhalla, että homma tulee leviämään käsiin. Vaikka ”The Unknown Presence” onkin varsin oiva kappale, olisin loppulevyltä kaivannut vähän eri fiiliksiä ja hulluja kokeiluja jopa. Onhan siellä humppamättökomppia, slovaria ja muuta, silti tunnutaan menevän väkisin sillä omalla mukavuusalueella kokeilematta lainkaan vähän kepillä kaivaa talviunisen karhun pihkatappia ulos. Hankala on itsekään sanoa suoraan, mitä juuri tasan tarkkaan kaipaan heidän musiikiltaan kuulostamatta itsekin täysin kliseiseltä kriitikonpaskalta. Ehkäpä kappale vaikka verisestä masturboinnista… tai no mitä tahansa tähän yritän keksiä, sen jo joku muu tuolla tekee parhaillaan, joka ei palvelisi varmasti lainkaan sitä, millaisen kuvan Damnation Plan itsestään tahtoo maalata.
Tämä kaikki sikseen: ”The Wakening” on hienoa suomalaista käsityötä ja varsin toimiva debyyttialbumi. Tätä mielellään mainostaa kelle tahansa kuunneltavaksi ilman sen pelkoa, että pitääköhän se tyyppi nyt lainkaan juuri tämän kaltaisesta musiikista. Yhteen tiettyyn genrelokeroon yhtye ei mahdu, mutta mahtuu kenen tahansa levysoittimeen kivasti. Kenties se seuraava albumi vie yhtyeen omille vesilleen kasvattaen omaa saundia ja ilmettä ympärilleen. Sitä itse jään toivomaan, kun tämä ei minua nyt ihan kylläiseksi saanut. Tämä albumi minulle on kuin Applen uusi ja kiiltävä tuote: hommaan tämän ja pidän hyvänä sitä sitten, kun muut ovat rynnänneet ostamaan sen uudemman ja kalliimman vempeleen. Aika tuo asioille perspektiiviä ja persoonallisuutta. Mielestäni ihan järki logiikka se tämäkin, tiedä sitten toimiiko lainkaan tässä arvostelussa, tai kiinnostaako edes. Kuulin tuossa kookospähkinän tappavan enemmän ihmisiä kuin puolukka, taisin ottaa sen tiedon liian vakavasti.
7/10
Kappalelista:
1. Intro
2. The Unknown Presence
3. Blindsighted
4. The Wakening
5. Edge Of Machinery
6. Crimson Skies
7. Walk Of Illusion
8. Ashes
9. Resurrected (Within Ourselves)
10. Grand World Anthem
Kirjoittanut: Ville Syrjälä
Mainos päättyy