Danzig jätti jäähyväiset ja Volbeat tarjosi takuulaatua lauantaina Rockfestissa

Rockfestin lauantai alkoi Popedan keikkaintrona iät ja ajat toimineen ”Maamme”-laulun siivittämänä. Tämänhetkisillä tiedoilla viimeistä keikkakesäänsä viettävä tamperelaisporukka oli vaikuttavassa vedossa. Basisti Jyrki Melartinin lähdön jälkeen basson varteen tullut Alex Hautamäki vaikuttaisi sujahtaneen vaivattomasti porukkaan ja muodosti rumpali Lacu Lahtisen ja kitaristi Costello Hautamäen kanssa tiukan rytmitrion, jonka päällä muun bändin oli helppo operoida. ”Matkalla Alabamaan” aloitti setin hittipitoisesti, ja yleisö hoilasi mukana koko keikan sen, minkä ehti. Porukkaa valui paikalle koko ajan lisää, ja ihmiset nauttivat kuulemastaan auringon ja Costello Hautamäen hymyillessä kilpaa.

Popedan jälkeen kakkoslavan valtasi Turmion Kätilöt, mikä muutti lavan edustan tanssilattiaksi seuraavan tunnin ajaksi. Uransa kovinta suosiota nauttiva kuopiolaisryhmä antoi basson jauhaa, ja bändin keulahahmot Petja Turunen ja Saku Solin jutustelivat mukavia kappaleiden välissä. Vuonna 2017 yhtyeeseen liittynyt Solin mainitsi olevansa Hyvinkäältä ja oli riemuissaan kotikentällä esiintymisestä. Allekirjoittaneen suurin keskittyminen kohdistui tanssijalan tamppaamiseen ja diskon jytkeestä nauttimiseen. Todetaan, että Kätilöt oli jälleen kerran kova ja toimitti keikkasettinsä varmuudella.

Seuraavana päälavalla oli Michael Monroen vuoro. Show oli taatun vauhdikasta Monroeta koko bändin eläytyminen mukaan lukien, ja biisejä oli mukana Michael Monroe -nimellä julkaistusta soolotuotannosta Hanoi Rocksin kautta Demolition 23:een. Oleelliset Monroe-keikan elementit mikrofonijohtoineen ja viuhkoineen olivat mukana. Välillä kuulee ihmettelyä, miksei Monroe siirry langattomaan mikrofoniin, kun teknikot ja järjestyksenvalvojat joutuvat juoksemaan lavalla hänen perässään ja selvittelemään jumissa olevaa mikrofonijohtoa. Väittäisin, että muusikon esiintymisestä jäisi oleellinen elementti pois, jos mikkipiuhashow ei aiheuttaisi hyvälaatuista vaaran tuntua. Michael Monroe on yhtyeensä kanssa laadukas ja varma keikkakone kerrasta toiseen.

Seurueemme polkaisi välipalan hakuun ennen seuraavana esiintynyttä ranskalaisartisti Igorria. Tyylilajien vaihdellessa puolen minuutin sisällä konemusiikista black metalin kautta kansanmusiikkiin ja oopperaan tuli seurueellemme välitön kiire suunnata jäätelökioskin vierestä lavan eteen. Sitten pääsimmekin todistamaan, miten eräs toimituksemme jäsen seurasi keikkaa täysin paikoilleen jämähtäneenä jäätelön valuessa sormenpieliä pitkin. Kansanmusiikkiosuuksien aikana Igorrin meininki toi hyvällä tavalla mieleen jopa Euroviisut. Festivaalien suola on siinä, että niillä tulee katsoneeksi esiintyjiä, joihin ei välttämättä muuten törmäisi, ja sellaiset tapaukset pääsevät toisinaan yllättämään ihan takavasemmalta. Mainittakoon, että Igorrr liukuu genrestä toiseen ilmeisen tyylitajuisesti, eikä lopputulos ole sekava, vaikka genrestä toiseen loikkiminen voisi ajatuksena siltä kuulostaakin. – Kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, mutta omalla vastuulla sitten niiden jäätelöiden ja vastaavien kanssa.

Misfitsin keulakuvana aloittanut Glenn Danzig perusti nimeään kantavan sooloprojektin 80-luvun lopulla ja on toiminut merkittävänä suunnannäyttäjänä monille yhtyeille ympäri maailman. Rockfestin keikka oli uraansa paketoivalle Danzigille Suomen viimeinen, ja legendaarisen ”Danzig”-debyyttilevyn läpisoittoa oli tullut seuraamaan suuri joukko faneja. Sivuscreeneille ei ajettu ollenkaan livekuvaa, joten keikkaa kauempaa seuranneille yhtyeen olemus jäi rock’n rollin pimeyden varjoon. Suurimman suosion keräsi radiosoittoakin saanut ”Mother”.

The Hellacopters lopetteli uraansa jo kertaalleen mutta palasi parrasvaloihin muutama vuosi sitten ja oli todella kovassa iskussa. Helposti kuunneltavaa ja rehellistä rokkia, josta voi mennä nautiskelemaan, vaikkei tuntisikaan kaikkia kappaleita etukäteen. Materiaali on yhtä aikaa helposti lähestyttävää, mutta myös kuuntelua kestävää.

Samaan aikaan teltassa esiintyi vaasalainen grindcore-jyrä Rotten Sound. Moshpit pyöri vauhdikkaasti, ja vaikka yleisömäärä jäi harmittavan vähäiseksi, heiluivat ja bailasivat paikalla olleet sydämensä kyllyydestä. Päällimmäisenä mieleen jäi jämäkän soitannan lisäksi solisti Keijo Niinimaan maanläheisten välispiikkien ja itse musiikin kontrasti. Laulutaiteilija kehui järjestelyjä ja lähetti kiitokset yhtyeen buukanneen promoottorin suuntaan. Muistipa muusikko myös tervehtiä lavan edustalla ollutta tuttuaankin. – Ja aina, kun seuraava kappale lähti spiikin jälkeen soimaan, alkoi kepeän jutustelun vastapainoksi armoton musiikillinen jyrääminen kuin tykin suusta.

Rockfestin päälavan paketoi tanskalainen Volbeat. Thrashin, heavy metalin, rockabillyn ja bluesin yhdistelmä on viihdyttänyt kansaa ympäri maailman levytyshistorialla mitattuna jo kohta 20 vuotta. Kitaristi Rob Caggiano poistui yhtyeestä ennen kiertuetta ja paikkaamaan saatu Flemming C. Lund hoiti soolokitaraosuudet ilmeisen rennosti siihen nähden, että kyseessä oli hänen ensimmäinen keikkansa yhtyeen kanssa.

Olen koko Volbeatin levytyshistorian ajan pohtinut omaa suhdettani bändiin. Välillä yhtye jaksaa viihdyttää, mutta toisinaan laulaja Michael Poulsenin vahvasti Elvis-vaikutteinen hoilotus tahtoo puuduttaa. Volbeat oli silmämääräisellä bändipaitabarometrilla mitattuna päivän suosituin, joten innokkaita faneja oli paljon, vaikka lauantain yleisömäärässä taidettiinkin jäädä perjantaista. Bändin puolitoistatuntiseen settiin oli ripoteltu radiohittejä, ja Volbeat tarjosi sitä taattua laatua, jota kansa oli tullut hakemaan. ”Still counting” päätti puolitoistatuntisen setin, ja jäljellä oli enää yksi esiintyjä.

Vuorokauden kääntyessä sunnuntain puolelle oli Beast In Blackin roolina paketoida Rockfest vuosimallia 2023. Siinä, missä torstaina puolen yön slotissa esiintynyt Battle Beast ja perjantainen Stam1na jäivät itseltäni väliin, keskitin loput energiani kitaristi-lauluntekijä Anton Kabasen johtaman ryhmän keikan seuraamiseen. Beast In Black on kiteytettynä annos positiivista energiaa ja taitavasti rakennettuja biisejä, joissa vaikutteet paistavat välillä todella voimakkaasti läpi ja genreraja-aidat kaatuvat, mutta homma käännetään tyylitajuisesti omiin nimiin. Vokalisti Yannis Papadopoulos jaksoi juosta lavan laidasta laitaan läpi keikan, ja samalla laulutaiteilija veti hihastaan milloin kiekaisuja, murahteluja ja heleäsointisia säveliä sen mukaan, mitä musiikki sattui kulloinkin tarvitsemaan. Kitaristi Kasperi Heikkinen virnuili tuttuun tapaansa kuvaajille ja eturiville soittonsa lomassa. Rumpali Atte Palokangas ja hänen todella leveä hymynsä ja soittamisen riemu ovat puolestaan jo käsite. Heikkisen kitarassa oli aluksi teknisiä ongelmia, mutta kun laitteet saatiin toimimaan, oli hymy yhä herkässä ja rokkaaminen jatkui ammattilaisen elkein minkäänlaista turhautumista näyttämättä.

Beast In Black oli poiminut settiinsä muutaman keikoilla vähemmän soitetun kappaleen, ja keikka paketoitiin hittikimaraan ”Blind And Frozen”, ”One Night In Tokyo” ja ”End Of The World”. Beast In Blackin lavapreesens ja musiikillinen perintö on kolmen levyn jälkeen jo sitä luokkaa, että eväät isompaan kansainväliseen läpimurtoon ovat olemassa. Mikäli johtohahmo Anton Kabanen pystyy vetämään hittejä hihasta samaan tahtiin ja keikat ovat tätä tasoa soiton tarkkuuden ja viihdyttävyyden osalta, on yhtye niiden puolesta valmis nousemaan areenaluokkaan.

Beast In Blackin jälkeen oli aika suunnistaa kotia kohti ja varautua seuraavana aamuna hiipivään festarikaihoon. Onneksi kesätapahtumia on vielä runsaasti jäljellä ja nautittavaa riittää. Sääkin suosi loppujen lopuksi koko viikonloppua, eikä vesisateita tullut. Lämpötilat olivat ainakin allekirjoittaneen mielestä sopivalla tasolla, eikä ollut akuuttia tukalan helteen aiheuttaman nestehukan tai muutaman lämpöasteen tuoman vilustumisen vaaraa. Ensi vuoden bileitä ja ensimmäisiä artistijulkistuksia odotellessa. Äkkiä se vuosi vierähtää.