Dark Funeral – Where Shadows Forever Reign

Kyllä sitä muualtakin kuin Norjasta tulee. Ruotsalaisen black metalin ykkösnimi Dark Funeral ei ole julkaissut levyä sitten vuonna 2009 julkaistun ”Angelus Exuro pro Eternusin”. Nyt bändi on viimein aktivoitunut ja julkaissut ensimmäisen levynsä vuonna 2014 bändiin liittyneen uuden laulajansa kanssa. Pyörää ei ole keksitty uudestaan, mutta bändi on ehdottomasti käyttänyt levytystauon hyväkseen, sillä tämä ”Where Shadows Forever Reign” saattaa olla bändin väkevin tuotos sitten debyytin.

Luin taannoin artikkelin siitä, kuinka black metal olisi musiikkiskenenä ikääntynyt ja kuolemaisillaan: Dimmu Borgir on kaupallistunut varjo entisestä itsestään, Satyricon tekee, mitä tekeekään rockflirttailuillaan, eikä itse Mayhemkään ole tehnyt hyvää levyä sitten ”De Mysteriis Dom Sathanasin”. Itse en asiaa sen koommin voi ikäni puolesta kommentoida, mutta uskallan väittää tämän väitteen olevan ainakin osittain väärä, minkä ”Where Shadows Reignin” julkaisu vahvistaa, sillä levyllä esiintyy bändi, joka ei sen suurempia muutoksia ole historiansa aikana soundiinsa tehnyt.

En osaa sanoa, kuka on levyllä tähtiroolissa. Kitaristi (ja ainut perustajajäsen) Lord Ahrimanin riffikynä on edelleen yhtä aggressiivisessa ja väkevässä hapessa kuin ennenkin, kun taas astetta uudempaa verta edustava, bändin viimeiselläkin levyllä rumpuja paukutellut Dominator, noh, dominoi rumpusettiään armottomalla vimmalla. Suurin huomio kuitenkin kiinnittyy vuonna 2014 bändin pitkäaikaisen vokalistin Emperor Magus Caligulan (tuttavallisemmin ”Massen”) korvanneeseen Heljarmadriin. Laulajan ulosannista saatiin esimakua saman vuoden lopussa julkaistulla ”Nail Them To The Cross” -sinkulla, joka tältäkin levyltä löytyy. Aikanaan jonkinasteista närkästystä aiheuttanut vokalistinvaihdos sointuu allekirjoittaneen korvaan oikein mallikkaasti laulajan toimiessa älyttömän toimivana korvaajana edellä mainitulle legendalle.

Bändin uuden vokalistin ollessa huomion keskipisteessä on vaikea olla huomioimatta ja hehkuttamatta muun bändin osuuksia levyllä. Kuten mainitsin, Ahrimanin riffikynä on yhtä terävä kuin bändin esikoislevyllä, ja kitaristin suhteellisen yksinkertaiset riffit uhkuvat niin saatananmoisesti väkivaltaa ja aggressiota, ettei koko hommassa tunnu olevan mitään rajaa. Dominatorin rumpupaukutusta kuunnellessa ei voi olla säälimättä rumpukalustoa ja itse rumpalin elimistöä, sillä blastbeat lähtee semmoisella tarmolla, vimmalla ja nopeudella, ettei levyä kuunnellessa malta oikein istua paikoillaankaan. Eihän bändi tosin mitään rauhallisinta kuunneltavaa edustakaan.

Levy on kokonaisuutena hyvin harkittu ja monipuolinen sisältäessään hitaampaa tempoilua (”As I Ascend”, ”Nail Them To The Cross” -sinkultakin löytyvä ”Temple of Ahriman”) sekä bändille ominaista ”jumalauta, ei helvetti” -luokan paahtoa (”Nail Them To The Cross”). Äärihevistelyä on pönkitetty pienellä melodisuudella, joka antaa kappaleille lisää tekstuuria ja lihaa mutta jää kuitenkin juuri sopivan tarpeeksi taka-alalle. Levyn melodisuus loistaa kirkkaimmin levyn kenties parhaassa kappaleessa ”The Eternal Eclipse”, vaikkei levyltä tosin huonoa kappaletta juuri löydykään. Kokonaisuuden ikään kuin viimeistelee levyn estetiikka: levyn kansikuvan on suunnitellut bändin legendaarisen ”The Secrets of the Black Arts” -täyspitkäesikoisenkin suunnitellut Necrolord, jonka taiteluja löytyy vaikka minkä yhtyeen levyjen kansista. Tähän vielä päälle fakta, että tämä täyspitkä on sitten tuon esikoisen ensimmäinen, joka ei kanna latinankielistä nimeä, eikä voi olla ajattelematta, että bändi on yrittänyt luoda jotain yhtä monumentaalista.

Pientä nipotettavaa löytyy, mutta vain omien odotusteni takia, sillä vuoden 2014 joulukuun julkaisustaan asti on ”Nail Them To The Cross” ollut hyvinkin kovassa kulutuksessa. Tämä levyltäkin löytyvä kappale, kuten myös sinkulla mukana ollut ”Temple of Ahriman”, on ilmeisesti äänitetty uudestaan sointuakseen paremmin yhteen levyn muiden kappaleiden kanssa. Ratkaisu on toimiva, mutten voi puolentoista vuoden kuuntelun jälkeen olla odottamatta kappaleen lähtölaukauksena toimivaa huudahdusta, joka levyllä loistaa poissaolollaan. Rumpujen iskevyyskin on laskenut uudelleenkäsittelyn myötä hieman, mutta itse kappaleen iskevyys on kuitenkin pysynyt yhtä kovana. Miinus kuitenkin siitä, maailma kaipaa tuota kukankaunista ”nyägh!”-huudahdusta.

Mitäpä tästä enempää voikaan oikein sanoa. Jatkoon.

10-/10


Kappalelista:

  1. Unchain My Soul
  2. As One We Shall Conquer
  3. Beast Above Man
  4. As I Ascend
  5. Temple of Ahriman
  6. The Eternal Eclipse
  7. To Carve Another Wound
  8. Nail Them To The Cross
  9. Where Shadows Forever Reign

Dark Funeral Facebookissa

Dark Funeralin kotisivut

Kirjoittanut: Tom Frankton

Kommentoi julkaisua