Dark Riverin lauantai oli doom metal -tunnelmoinnin ja suomenkielisen hevin juhlaa
Dark Riverin lauantaipäivä starttasi vielä aiempaakin helteisemmissä merkeissä, kun lämpömittari kiipesi 30 asteen tuntumaan. Saavuin alueelle, kun Stoned Statues rymisteli menemään. Bändillä on ollut heti alusta lähtien omaperäinen soundi, ja jo kauas festarialueen ulkopuolelle tunnisti, mikä yhtye onkaan parhaillaan lavalla. Musiikki on koukeroisilla riffeillä varustettua tyylillisesti omaleimaista keitosta, joka soi ajoitellen jopa punkina, seuraavaksi metallina ja sitten progena. Lopuksi setti kuorrutetaan tarttuvilla popmelodioilla, jotka vokalisti Jenna Kosunen tulkitsee persoonallisella lauluäänellään.
Mitäpä ne festivaalit olisivat ilman diskoa? Fear of Domination nousi Stoned Statuesin jälkeen lavalle ja laittoi diskon pystyyn. Vastustamattomasti jalan alle säntäävä diskojytä laitettiin käyntiin heti ensimmäisistä tahdeista lähtien. Tarttuvat tanssimetallipalat olivat omiaan herättämään festarikansan viimeistään nyt Dark Riverin kakkospäivään. Kollektiivinen pieni polvijousto ja lantion keikutus sytyttävät aina. Laulajien Jessica Salmen ja Saku Solinin vuoropuhelu toimii mainiosti, kun molemmilla riittää laajaa rekisteriä melodisiin lauluihin sekä erityyppisiin raspi- ja huutosoundeihin. Laulutyylien variointi tuo syvyyttä ja lisäelementtejä musiikkiin. Fear of Domination osaa hyödyntää sitä erittäin tyylitajuisesti ja biisien ehdoilla.
Ikinä on ruuvannut soundiaan pikkuhiljaa metalcoren suuntaan. Yhtye on osannut tehdä uransa alusta lähtien tarttuvia riffejä ja koukuttavia melodioita. Varsinkin tuoreemmilla albumeilla punainen lanka ja oman tyylin ydin on ruvennut löytymään entistä paremmin ja biiseihin on saatu ruuvattua enemmän tarttumapintaa. Albumeille taltioitu yhteissoiton energia räjäytettiin livenä tulemaan melkoisen tulisella voimalla heti ensimmäisistä sävelistä lähtien. Olen nähnyt yhtyeen livenä muutama vuosi sitten vähän ennen koronasulkua. Tuntui, että silloin bändi jäi vähän etäiseksi, vaikka kaikki palikat olivat periaatteessa kohdillaan. Nyt keikka oli täyttä tykitystä alusta loppuun. Kuulin sivukorvalla, kun eräs yleisön edustaja huokaili ystävälleen haltioissaan vielä myöhemmin illalla keikan jälkeen, että ”Ikinä oli kova”.
Marianas Rest keräsi lauantai-iltapäivänä siihen mennessä suurimman yleisömäärän ja moni yleisön edustaja näytti tähdänneen saapumisensa juuri kyseisen yhtyeen keikan alkuun. Yleisö seurasi Marianas Restin doom metallista tunnelmointia haltioissaan ja orkesteri oli monelle selvästi odotettu esiintyjä. Marianas Rest jatkoi keikkaansa taustalla, kun oli aika huoltotauon ja ruokatarjonnan hyödyntämisen.
Sara edusti Dark Riverin melodisinta osastoa. Bändin levytysura on alkanut jo 2000-luvun alussa, mutta olin jostain syystä onnistunut tähän asti missaamaan bändin livenä. Bändin soundimaailma on sen uran aikana seikkaillut kevyemmästä goottirockista raskaampaan poljentoon, mutta yhtyeen oma soundi ja punainen lanka on säilynyt hienosti. Siinä missä yhtyeen yleissointi oli keikkaolosuhteissa möyrivine kitaroineen ja syntetisaattoreineen painavan raskas, niin vokalisti Joa Korhosen herkkä tulkinta tasapainotti upeasti tanakkaa poljentoa ja antoi kontrastia ja syvyyttä kappaleisiin.
Lappeenrannan ylpeys Kotiteollisuus ei ole tuonut varsinaisesti mitään kovin uutta repertuaariinsa pitkään aikaan, eikä tarvitsekaan. Jouni Hynynen orkestereineen on edelleen takuuvarma festivaalien vetonaula, jolta löytyy radiohittejä ripoteltavana settiin. Reilut 10 vuotta sitten vakijäseneksi liittyneen ja sitä ennen keikkakitaristina toimineen Miitri Aaltosen vaikutus sointiin on huomattava. Kotiteollisuuden perussoundi on edelleen sama kuin on ollutkin, mutta toinen kitara on tuonut mahdollisuuden toteuttaa livenä sooloja ja melodioita eri tavalla, kuin yhdellä kitaralla meneminen. Lisäksi Aaltonen ja basisti Janne Hongisto tukivat taustalauluillaan kertosäkeitä mainiosti.
Toiseksi viimeisenä oli vielä yhden tunnelmapalan vuoro, kun Kaunis Kuolematon hyppäsi lavalle. Bändi toimii ehkä piirun verran paremmin teltassa tai sisätiloissa klubilla, mutta hämärtyvä ilta antoi hyvät puitteet yhtyeen doom metaliin nojaavalle synkistelylle. Katselin hetken yhtyeen tunnelmointia, kunnes oli aika siirtyä odottelemaan illan pääesiintyjää.
Lauantain pääesiintyjänä oli suomenkielisen thrash metalin pioneeri Mokoma. Marko Annala joukkoineen toimitti tasaisen varman keikan ja sen tueksi katalogissa riittää tasonsa todistaneita keikkahittejä. Yhtyeellä on positiivinen runsaudenpula ja niin paljon materiaalia, että aina joku taattu hittileka jää soittamatta, vaikka settiä miten ruuvaisi.
Keikan alkupuolella äänentoistossa oli pieniä teknisiä ongelmia, joiden aikana yleisöä viihdytettiin puujalkavitseillä ja spontaanilla jamittelulla, eikä annettu sen pilata keikkafiilistä. Yhtyeen soundin pohja on thrash metalissa, mutta uran aikana on menty suomirockin suuntaan, tehty death metalia ja välillä käyty black metalinkin suunnassa. Silti musiikki kuulostaa Mokomalta ja bändin tunnistaa heti, oli vaikutteet otettu sitten mistä suunnasta tahansa.
Sisäinen urheiluromantikko minussa viehättyy Mokoma-kitaristi Kuisma Aallon tavasta tunnustaa suosikkiurheiluseuransa väriä. Aalto on tunnetusti NHL-seura Philadelphia Flyersin fani. Kitaristin soitinlaivastossa on vuosia pyörinyt Flyersin musta-oranssi-valkoinen -väriyhdistelmään maalattuja kitaroita. Keikkapaitana toimi tällä kertaa Flyersin paita. Tyylikästä ja ilmeisen toimivaa vauhdikkaaseen metallipaahtoon.
Dark Riverin ohjelma oli kasattu monipuolisesti. Artistikatras edusti sopivassa suhteessa harrasta tunnelmointia ja rivakkaa menoa. Henkilökunnan edustajan kommentin mukaan koko edellisen viikon oli satanut enemmän tai vähemmän, minkä johdosta Inferno Stagen edusta oli aika mutavelliä. Vaan kun tilaisuus tuli, niin pitti lähti oitis pyörimään mudasta huolimatta. Osa pittaajista veti kengät jalassa, toiset sukkasillaan ja loput kengät kädessään. Hyvä!