Dark Tranquillity hurmasi vappuhurmiollisessa Helsingissä

Olipa kerran maanantai. Tarkemmin sanottuna vappupäivä, jolloin osa kansasta palauttelee itseään toisen osan vielä jatkaessa elämästä nauttimista sään suosiessa vihdoin myös eteläistä Suomea. Nosturissa tämä kahtiajako näkyi myös esimerkiksi sillä tavalla, että ihmiset saapuivat paikalle rauhassa sekä olivat ehkä astetta rauhallisemmin myös paikan päällä. Yksi Göteborg-soundin sanansaattajista oli jälleen saapunut mannuillemme, joten ”olkaamme sallimattomia antaa oksennusrefleksin pilata iltaamme”, kuten kuuluisa lausahdus sanoo.

Ovet aukesivat tavalliseen tapaan seiskalta vappupäiväillalla Nosturiin, jonne aaton karkeloista selviytyneimmät olivat jo saapuneet jonottamaan. Jonottajia ei ollut kuin kourallinen, mutta sisään päästyään he joutuivat kärsimään keikkapaikan ”eteisessä” narikan edessä portaikkoon johtavien ovien ollessa lukossa vielä lähes 25 minuuttia. Tämä jätti siis käytännössä 5 minuuttia siirtymäaikaa yläkertaan, jossa aloittava bändi Nailed to Obscurity jo osakseen kiltisti odottelikin. Ihmismassaa ei ollut tosin vielä paljoa, mutta sitä tuntui olevan tälle bändille juuri sopivasti.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Nailed to Obscurityn vokalisti hymyili ja veti täysillä oman roolinsa, vaikkakin tuntui, että samalla kaverilla oli hirveä offday. Nimittäin huolimatta karjuntojen jykevyydestä, niistä puuttui sielu tai jokin muu vastaava. Vokaalit olivat useimmiten ihmeellisiä räkäsyjä ja fiilis niissä oli sama kuin söisi kermaviiliä suoraan sukuelimiltä. Ikävä kyllä puhtaat vokaalit olivat harvassa, jotka olisivat toimineet edes jotenkuten, vaikka olivatkin hieman apaattiset. Positiivinen sanottava löytyy kuitenkin kitaristien suunnalta. Heidän yhtenäisyys harmonioineen ja arpeggio-tyyliset soitannat toivat sitä sielukkuutta ja mielenkiintoa. Johtuiko setin tylsyys yksinkertaisesti pyhäpäivästä, Nosturin ovisekoilusta vai oliko vokalistin läsnäolo niin vailla henkisyyttä, että keikan loppu oli heidän settinsä paras? Nailed to Obscurity nimittäin lopetti esiintymisensä itselle ennennäkemättömällä tavalla: Viimeinen kappale oli lyhyehkö instrumentaalibiisi, jonka alussa vokalisti poistui lavalta vilkutellen kitarasävelien ottaessa vallan. Basisti seurasi perässä ja harmooninen soitanta jatkui aina setin loppuun asti. Musiikista käteen ei jäänyt juuri muuta kuin se, että se oli hyvää ja sitä pitäisi todennäköisesti soittaa muutama kerta, jotta siitä saisi irti sen mitä pitäisi. Kappaleet eivät näin livenä ensisoitossa säväyttäneet.

Wolfheart sai hymyn naamalle heti ensitahdeilla, kun paitsi basistin, myös rumpalin tukat rupesivat pyörimään tahdin messissä. Äijä kannujen takana oli kuin kala vedessä ja tästä syystä miellyttävää luupattavaa. Blast beatit paukkuivat täydellisesti ja välillä tunnelma oli sen kaltainen, että tämä bändi ei olisi mitään ilman rumpaliaan. Oli nimittäin hieman kummallista, että herra Saukkonen ei spiikannut sanaakaan koko aikana vaan basistiherra Silvonen avautui koetuista vastoinkäymisistä, joihin kuulemma kuului pakun hajoamista ja lisävoimien kutsumista ”reservistä”. Vaaleatukkainen liidimies kitaran varressa nimeltään Joni Lahdenkauppi näyttikin jokseenkin tutulta ja hänet esiteltyään ja nimen kuultuani palaset loksahtivat kohdalleen. Itselleni äijä oli tuttu lähinnä MyGrainin vielä soittaessa tai lopettelemassa eloaan. Kyseinen kaveri oli hälytetty hätiin ilmeisesti kolme päivää ennen Helsinkiä edeltävää Tampereen keikkaa. Wolfheartin kappaleet toimivat ammattimaisesti, mutta jättivät edeltäjänsä tapaan hieman väsyneeksi ja ajatukset sinkoilivat jo illan pääesiintyjässä.

Oli ruotsalaiskuusikon vuoro astua esiin. Viimeisin Helsingin klubikeikka suoritettiin Dark Tranquillityn toimesta ilman basistia ja jälleen tuttuja kasvoja puuttui kokoonpanosta. Tämähän ei tietenkään menoa haitannut, sillä onhan meillä Mikael Stanne. Fiilis oli alusta loppuun korkealla, vaikka DT on kuulunut aina niihin orkestereihin, joilta haluaisi kuulla sitä vanhempaa tavaraa. Ei tosin sillä, ettäkö uudempi huonoa olisi, ei todellakaan. Uusimman kokopitkän nimikkobiisi ”Atoma” oli pakko saada todistaa livenä ja se toimi juuri kuten pitikin. Niin toimi myös kappalelista – 20 kappaletta sisältävä setti oli huolella rakennettu.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Välillä tuntui, että bändi olisi meille suomalaisille hieman velkaa, kun se ei keikkaile joka toinen kuukausi maaperällämme. Näin ei tietenkään ole, mutta en saa päähäni vastaavaa keikkaa, jossa ilmassa olisi ollut niin paljon rakkautta ja yhteneväisyyttä. Suuri vaikutus asiaan on tietenkin vokalisti Stannen olemuksella, kun hänen hymynsä kautta huokuu nautinto ja lämpö. Nosturin aplodit ja hurraukset aina kappaleen loputtua eivät meinanneet aluksi saada loppua ja keikan puolivälissä bändin kohdatessa teknisiä ongelmia, yleisö jaksoi pitää ääntä. Meininki oli silti hyvin rauhallinen eikä mitään moshpittejä pidetty. Ihmiset keskittyivät kuuntelemaan yhtä lempibändeistään ja nauttimaan tilaisuudesta.

Vielä on mainittava Dark Tranquillityn rumpali tai hänen iskujen sillontällöinen kuulumattomuus. Yritin vilkuilla oliko vika itse rumpalissa vai tekniikassa, mutta mm. hidastempoisen ”What Only You Know” -kappaleen aikana komppi ei vastannut bändille ominaista tarkkuutta ollenkaan. Tästä puheen ollen kiertuesoittajista huolimatta esiintyminen oli soitannallisesti aivan täydellistä. Se aiheutti hieman tokkuraisuutta siihen yleiseen live-elementtiin, etenkin kun kappaleet soitettiin temposta hyvin vähän hitaammin – tässä piileneekin mainitun tarkkuuden ydin ja juju.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Vapun vapaita olisi tuskin ollut miellyttävämmin lopettaa. Itselleni tämä keikka oli ehdottomasti vuoden paras, ehkä osaksi myös sen vuoksi, että viime kerrasta oli jo jokunen vuosi aikaa. Dark Tranquillityn klubikeikat ovat ehdottomasti todistamisen arvoisia ja pakkohan se on mennä ensi kerralla jälleen ukkoja katsomaan. Bändi on niitä harvoja joihin ei lopahda mielenkiinto vaan sydän pakottaa kuuntelemaan uutta musiikkia, sillä – näin selkeällä tavalla sanottuna – vaikka musiikki on uutta, se myös on uutta, vaikka se on vanhaa. Toisin sanoen DT pysyy muotissaan, joka joustaa mitä ilmeisemmin myös livenä. Mainittakoon vielä, että ”Misery’s Crown” on vain paras lopetuskappale ikinä ja kermaviilistä pitäminen on täysin makuasia.

Kappalelista:

1. Force of Hand
2. The Lesser Faith
3. Atoma
4. The Treason Wall
5. The Science of Noise
6. Forward Momentum
7. Terminus (Where Death Is Most Alive)
8. The Silence in Between
9. The Pitiless
10. What Only You Know
11. Monochromatic Stains
12. The Wonders at Your Feet
13. White Noise/Black Silence
14. Encircled
15. Clearing Skies
16. Final Resistance
17. ThereIn

Encore:

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

1. State of Trust
2. Through Smudged Lenses
3. Misery’s Crown

Raportti: Ville Raitio

Kuvat: Hannu Tiainen