Dawn Of Solacen uusin albumi ”Flames Of Perdition” on täydellinen kokonaisuus, joka saa sydämen sykkimään mieli kaihoten vereslihalle

Lumi leijailee maahan jokainen uniikki lumihiutale kerrallaan. Tunnelma on mitä täydellisin uppoutua kotimaisen Dawn Of Solacen uunituoreeseen albumiin ”Flames Of Perdition”. Muusikko yhtyeen takana on Wolfheartista ja Before The Dawnista tuttu Tuomas Saukkonen. Saukkonen kertoi Kaaoszinelle kesällä, että uusi albumi hakee inspiraationsa tyhjyydestä ja menetyksestä. Yhtye antoi esimakua albumista pitkin mennyttä vuotta. Sinkkulohkaisut ”White Noise” ja ”Skyline” ennakoivat tulevan albumin olevan yhtä uniikki kuin yksi taivaalta leijailevista lumihiutaleista, jonka ei halua koskaan sulavan.

Albumin avausraidat ”White Noise” ja ”Erase” vievät minut saman tien kovin nostalgisiin tunnelmiin. Tuohon nostalgisuuteen vievät Saukkosen vahvat melodiat, jotka soljuvat yhdessä Mikko Heikkilän sielukkaan tulkinnan kanssa hipoen täydellisyyttä. Melodioissa on sitä samaa vahvaa soundia, jota on ollut kuultavissa aina Saukkosen Before The Dawn -ajoista lähtien. Nostalgisuutta lisää Heikkilän herkkä ja uniikki tulkinta, jotka vievät minut ajassa kauas menneisyyteen; Heikkilän luotsaaman, jo kuopatun Sinamore-yhtyeen keikalle. On ihailtavaa, että tuo sama herkkyys ja sielukas tulkinta on pysynyt osana Heikkilän uniikkia soundia kaikki nämä vuodet.

”Flames Of Perdition” pitää otteessaan ja vangitsee kuulijan akustisten kitaroiden soidessa luoden täydellisen kauniin tunnelman. Yksi yhtyeen vahvuuksista on vahva tarinankerronnallinen ote. Albumin nimikkkokappale kertoo tarinaa ikiroutaan kadonneesta maasta, ja siitä voi uskoa joka ikisen sanan. Seuraavana kuultava ”Dying Light” vakuuttaa riipaisevuudellaan. Kappale esittelee Heikkilän uniikkia äänenkäyttöä erityisesti äänenpainojen osalta. Persoonallinen painotus on melkeinpä ilmiömäistä ja pitää kameleonttimaisessa otteessaan. Jo tässä kohtaa albumia tiedän, että yhtye laittaa riman hyvin korkealle, mitä tänä vuonna julkaistaviin albumeihin muuten tulee.

”Event Horizon” korostaa Saukkosen musiikillista virtuoosimaisuutta. Se toteutuu nerokkaalla kontrastisuudella akustisesta kitarasta kohti lopun mahtipontisuutta. ”Black Shores” jatkaa tuolla päättymättömän lohduttomuuden tiellä, jota ympäröivät vahvat mutta silti niin kauniit kitaramelodiat, mistä pääsemme albumin sinkkulohkaisuun ”Skyline”, joka pitää sisällään täydellisen draaman kaaren aina rujon kauniista tulkinnasta kohti sen dynaamista lopetusta.

Ennen suoranaista fanien hemmottelua kuullaan suoraviivainen ”Serenity”, joka toimii kauniina instrumentaalina kätkien sisälleen palan uhkaavaa tunnelmaa. Kappaleen lopputulema on varsin lohdullinen sen uhkaavuudesta huolimatta. Albumin päättää yhtyeen aikaisemmilta, ”Waves”- ja ”The Darkness” -albumeilta tutut kappaleet ”Lead Wings” ja ”Dead Air”. Studio live -versiot eivät petä nytkään ja jättävät hymyn huulille.

”Flames Of Perdition” toimii luonnollisena jatkumona vuonna 2020 julkaistulle ”Waves”-albumille. Tunteista synkimmät ovat albumilla vahvasti läsnä. Ja se kaikki on tulkittu käsittämättömän kauniilla tavalla mieli kaihoten. Albumi on uniikki ja täynnä virtuoosimaista musikaalisuutta.