Dead End Finland – Slaves To The Greed

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 5.12.2016

dead-end-finland-slaves-to-the Suomalainen melodista metallia takova Dead End Finland toi marraskuussa kolmannen albuminsa talvipäivien iloksi. ”Slaves To The Greed” on visuaalisesti hienon näköinen albumi. Mitä yhtyeen musiikkiin tulee, bändi sekoittaa raskaaseen ja mahtipontiseen äänimaailmaan niin sinfoniallisia kuin discomaisia elementtejä. Lopputuloksena on kymmenen raitaa sisältävä kokonaisuus, jossa synkistellään ihmisen pahuutta, mutta monipuoliset melodiat pitävät huolen, ettei synkkyyteen aivan hukuta.

”Through The Echoes, Future & Past” aloittaa täyspitkän vakuuttavasti – raskas ja kevyt äänimaailma törmäävät toisiaan vasten rytisten, mutta seurauksena ei ole sekameteli vaan hallittu kokonaisuus. Vaikka vokalisti Mikko Virtanen murisee kappaleessa pääsääntöisesti, hänen puhtaampi laulutyylinsä yhdistettynä kevyeen melodiaan kertosäkeissä tekee ”Through The Echoes, Future & Pastista” suorastaan upean. ”Inside The Void” vie Dead End Finlandin mahtipontisen äänimaailman vielä korkeampiin sfääreihin. Kappaleesta välittyvä tunnelma vetää vertoja jopa saksalaiselle industrial metal -yhtye Rammsteinille. Kosketin- ja jousisoittimet tekevät hyvin hentoisen äänimaailman, joka on kuin kolikon kääntöpuoli raskaalle metallipaahdolle. Herkkä ja kaunis melodia ”Fragments Of The Innocentissä” vie aluksi Dead End Finlandin kevyempää kohti, mutta kun 90-luvun ominainen discopimputus ja käsitelty lauluääni tulevat kuvioihin, onkin kuulija ihan ulapalla. Sekaan kun heitetään vielä vokalistin murinat ja raskaammat melodiat, herää kysymys, miten tähän pitäisi suhtautua. Kappaletta ei ainakaan voi syyttää tylsäksi, ja ”Fragments Of The Innocent” onkin hivenen outo mutta hieno teos.

Kolmen ensimmäisen raidan jälkeen mielenkiinto pääsee laskemaan, mutta onneksi ”Nightfall” piristää tilannetta synkillä lyriikoillaan. Dead End Finlandin sanoitukset eivät ole tällä levyllä muutenkaan yltiöpositiivisia, vaan ne pursuavat vihaaa ja surua. Jotakin kautta paha olo on kanavoitava, ja mikä olisikaan parempi kuin musiikki. Tarttuvaa ja mukavasti polkevaa ”Nightfallia” seuraa reilu pariminuuttinen välisoitto ”Devil’s Triangle”, joka auttaa hetkeksi tasaamaan pulssia ennen seuraavia ralleja. ”Screaming Back To Hell” antaa kuulijan hetken odottaa vokalistin jylhää lauluääntä, mutta sieltä se tulee alkumelodioiden jälkeen. Kappaleessa päivitellään ahneutta ja ihmiskunnan ansaitsevan kurjan kohtalonsa. Tämän jälkeen albumi jatkaa raskaalla, yhtyeelle ominaisella melodisella äänimaailmalla.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”The Devil Inside Me” on nostettava esiin, sillä kappaleessa kuullaan vierailevaa vokalistia, Jukka Pihlajaniemeä, joka laulaa osuutensa yllätyksellisesti suomeksi. Hänen osuutensa on lausua synkät lyriikat nopeasti, mutta hyvin intensiivisellä otteella. ”Slaves To The Greed” on levyn viimeinen raita, ja se alkaa muista kappaleista poikkeavalla melodialla. Pian raita osoittautuu Dead End Finlandin musiikille uskolliseksi: kevyen ja raskaan soundin välillä seikkailevaksi ja mahtipontiseksi. Murinalauluosuuksia kappaleessa ei kuulla ihan yhtä paljon, mutta se on oikeastaan mukava poikkeus.

Itselläni on varmaan tullut jonkinlainen yltäkylläisyys metallin suhteen, johon on yhdistetty disco- ja popmaisia elementtejä, sillä ”Slaves To The Greed” ei ole niin mielenkiintoinen albumi kuin odotin. Vaikka levy on tehty viimeistä piirtoa myöten täydellä antaumuksella, ei se silti saa aikaan täydellistä hullaantumista. Dead End Finland yhdistelee hienosti raskaaseen metallisoundiinsa raikkaita syntetisaattorikuvioita. Myös vokalisti Virtasen örinät ja puhtaammat lauluosuudet ovat upeaa kuultavaa, mutta jotenkin levyä kuunnellessa musiikkiin turtuu. Albumin alkuosan kappaleet vievät mukanaan, mutta loppua kohden kiinnostus ei vain pysy yllä. ”Slaves To The Greed” tarjoaa hyvän annoksen aggressiivista ja monipuolista metallipaahtoa, mutta välillä kyyti tuntuu turhan tasaiselta.