Deafheaven – Sunbather

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 19.6.2013

Täysin puskista tulevat positiiviset yllätykset ovat musiikinkuuntelun suola. San Franciscosta kotoisin oleva Deafheaven oli minulle aivan uusi tuttavuus, vaikka sen vuonna 2011 julkaistu ”Roads ot Judah”- debyyttialbumi keräsi ylistystä lähes kaikissa medioissa ja nousi tiukasta linjastaan tunnetun Pitchfork -musiikkisivuston vuoden metallialbumit -listan sijalle 22. Black metallia, post-rockia ja My Bloody Valentine-tyylistä shoegazingia sekoitteleva poppoo julkaisee odotetun, ”Sunbather”-nimeä kantavan kakkosalbuminsa kesäkuun puolessa välissä ja se on vuoden 2013 toistaiseksi parasta musiikkia.

Albumin nimi tarkoittaa hieman vapaasti käännettynä auringonpalvojaa (auringossa kylpijä) ja sen kannen korallin persikkainen väri on bändin omien sanojen mukaan väri, joka näkyy silmäluomien sisäpuolella, kun katsoo silmät suljettuna aurinkoa kohti. Aurinkoinen on adjektiivi, joka yhdistetään harvoin post-rockiin tai varsinkaan black metalliin, mutta ”Sunbather” on jollain hämmentävällä tavalla hyvinkin kesäinen ja mieltäylentävä kuuntelukokemus. Raskaamman paahtamisen seasta nousee sieltä täältä pakahduttavan komeita popmelodioita ja bändillä on todella hienoa dynamiikan tajua hiljaisempien hetkien yhdistyessä saumattomasti murskaavaan äänivalliin, jonka päälle laulaja George Clarke karjuu ääni hajoamisen partaalla.

Albumi on jaettu karkeasti sanottuna kolmeen välisoittoon ja neljään varsinaiseen kappaleeseen. ”Dream House” tipauttaa saman tien leukaperät kohti lattiaa ja on hieman alle 10 minuutin kestossaan albumin helpointa antia, vaikka siitä löytyy välittömän tarttuvuuden lisäksi myös polveilevuutta. ”Irresistible” flirttailee puhtaine kitaroineen ja pianoineen enemmän indien ja popin kanssa, mutta hoitaa tehtävänsä rauhallisena hengähdystaukona mainiosti ennen albumin nimibiisiä. ”Sunbather” alkaa rauhallisen aaltoilevasti, mutta iskee isomman vaihteen silmään ja heittää kehiin ehkä albumin komeimmat melodiset sirkkelöinnit. ”Please Remember” alkaa kasvavana meluvallina, kunnes puolessa välissä kääntyy 180 astetta puhtaaksi akustiseksi tunnelmoinniksi ja ottaa ehkä hieman turhan pitkän kestonsa takia albumin oikeastaan ainoan notkahduksen hartioilleen. ”Vertigo” on vartin kestossaan levyn synkin eepos ja sen nopeimmat piiskaukset menevät ehkä lähimmäksi ihan perinteistä mustaa metallia. Kappaleen viimeinen kolmannes menee kauniiseen nostatukseen kova nostaa samalla myös niskavillat pystyyn. ”Windows” on puhepätkineen, suhinoineen ja narinoineen aika lähellä Godspeed You! Black Emperoria ja toimii hyvänä siltana tunteikkaaseen päätökseen. Upea ”The Pecan Tree” kulkee vaivattomasti tunnelmasta toiseen ja sen vaimettua jää kuulija suu avoimena hapuilemaan replay-nappulaa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kirjoitettu sana ei oikein tee Deafheavenin musiikille minkäänlaista oikeutta, vaan se on ehdottomasti itse koettava. ”Sunbather” on kokonaisuus isolla K:lla ja sen jokaisesta soitetusta nuotista huokuu läpi semmoinen vimma ja intohimo, että kuulijakin melkein läkähtyy. Se sopii monipuolisuutensa takia taustamusiikiksi niin auringonnousuihin, kuin laskuihinkin ja kesäisen ukkosmyrskyn kanssa yhteisvaikutus on suorastaan huumaava. Se on raivokas ja samalla silkinpehmeä syleily, josta ei halua irti.