Deals Death – Elite

Kirjoittanut Ville Syrjala - 7.3.2012

Deals Death on Ruotsin Göteborgissa synnytetty melodista death metallia veivaava laulu- ja soitinyhtye. Joten ei varmaankaan sen suurempaa päänvaivaa tuota hahmottelu siitä, miltä heidän musiikkinsa kuulostaisi. Heidän debyyttialbuminsa ”Internal Demons” sai toverillista selkään taputtelua kriitikoilta ja kuulijakunnalta, mutta siihen se taisikin jäädä kun ei metallimassat huohottanut ällistyksestä. Nyt heiltä ilmestyy ”Elite”-nimeä kantava kakkosalbumi, joka nimensä perusteella pitäisi raivata yhtyeen tie vilttiketjusta suoraan aloituskokoonpanoon. Jatkaako yhtye harhailua metallisademetsikössä vai viekö tie suoraan eliittiin? Saako yhtye survottua itsensä ranteita myöten ylämummoon ja painomusteensa lehteen? Vai jaaritteleeko arvostelija turhaan vain omaksi ilokseen saadakseen vyönalusturvotusta?

Alkutahtien paukkeessa tulee ensimmäisenä mieleen Volbeat jostain syystä, mutta se tosin kestää vain sekunteja, jonka jälkeen ihmettelee edes miettineensä sellaista yhtyettä. Seuraavan minuutin aikana homma kuulostaa Fear Factorylta, kunnes kertosäe tuo mieleen Dark Tranquillityn. Yleisilme kuulostaa ”perusjöötteporimeininki” vs. Children Of Bodom / Norther, joka johtunee kitaravoittoisesta musiikista maustettuna reilulla urkusoitannalla. Tähän keitokseen mahtuu myös hetkiä industrialista sekä taistelumetallista ja unohtamattakaan rässisoosia. Joten yhtye kokeilee rajojaan kiitettävästi ja musiikki ei jää kuulostamaan samalta lauantaimakkarapötköltä. Albumi on käyty lävitse reilussa puolessa tunnissa ja toimintaa riittää alusta loppuun turhia himmailematta. Varsinkin autoreissulla huomasin levyn toimivan varsin mallikkaasti eräänlaisena kartturina, joka karjuu korvaan ajamaan kovempaa kohti maaliviivaa kulkematta Siwan kautta.

”Elite” kuulostaa kaikin puolin hyvältä levyltä ja sen miksauksesta vastaa Jonas Kjellgren (Scar Symmetry). Kitarat möyryävät kivasti kuljettaen musiikkia ripeästi urkujen kera eteenpäin valtaisan tiukan rumputulen voimalla. Soitannollisesti ja saundimaailmalla osutaan siis kymppiin. Laulut eivät tuota älyttömän jännittävää yllätystä, mutta eipä muuta moitittavaa siitä keksi. Vokalisti ei karkaa suotta musiikkigenrelle tyypilliseen puhtaisiin lauluihin, vaan pysyy jopa Aleksi Laihon mieleen tuovassa ulosannissa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Sitten päästään siihen ongelmaan, mikä tuntuu tulevan usein vastaan uusia yhtyeitä kuullessa. Ulkoa tarkastellen homma näyttää ja kuulostaa oikein hyvältä, mutta se sisältö ei koukuta kovin moneen kuuntelukertaan. Biisikokonaisuuksia ruotiessa ei oikein mitään WAU!-reaktioita päässyt suusta rullautumaan. Arvostan yhtyeen pyrkimystä venytellä rajojaan, genremielessä varsinkin, mutta silti koko homma on jotenkin liian tuttua ja turvallista. Mikään yksittäinen kappale ei saa nännejä koviksi, vaan kaikki on vaan kelpoa kivaa. Albumi sujahtaa siltä kuuntelemalta melko sutjakkaasti ohi sen suurempaa mielenkiintoa herättämättä ilman kummempia ärsykkeitä takertuneena korvakäytävään. Alussa huomio kiinnittyi levyn ”slovariin”, taistelumetallityyliseen kappaleeseen ”Conquer As One”. Kappale vaikutti ensin levyn heikoimmalta hetkeltä, mutta tuottaa sen verran mietittävää ja ärsykettä aivoihin varsinkin naukuvilla kitaramelodioillaan, että siitä muodostui levyn ykköshetki.

”Elite” on kelpo jatko yhtyeen taipaleelle. En usko tämän ihan riittävän sinne metallimusiikin ykkösketjuun mesoamaan, mutta viihdyttävää perusrallitusta se silti ajaa rööreistä sisään. Se nostaa päätään esiin keskiverron massasta hyvin tuotetulla ilmeellään, mutta vaatisi vielä sitä tiukempaa äkkivääryyttä, normaaliudesta poikkeavaa ja koukuttavampaa otetta päästäkseen kunnolla esiin. Muuten homma tuntuu maistuvan, kuin hikisen huopatossun pohjasta yhden tähden tyyliin leikatulta konjakilta. Sen mausta voi kiistellä, mutta riittänee silti että fiilis on kohdallaan.