Death SS – Resurrection
Jo vuonna 1977 perustettu, Italiasta kotoisin oleva Death SS on allekirjoittaneen mielestä yksi maailman aliarvostetuimpia metalliyhtyeitä. Yhtyeen nimi kyllä mainitaan useammankin tunnetun yhtyeen suurimmissa vaikuttajissa, mutta syystä tai toisesta se on itse jäänyt pitkällä ja kunnioitettavalla urallaan lähinnä marginaaliyhtyeeksi.
Syitä tähän voi olla moniakin: tahallisen provosoivat sanoitukset, jotka sisältävät niin okkultismia, kauhua kuin seksiäkin; hiukan nykypäivänä jo humoristisia piirteitä lähentelevä ulkonäkö tai yhtyeen häiritsevä nimi. Mainittakoon niille, jotka eivät yhtyettä entuudestaan tiedä, että nimi on lyhenne Death Of Steve Sylvesteristä, yhtyeen laulajan mukaan, eikä sillä ole siis mitään yhteyksiä natsismiin.
Alun perin enemmän doom/heavy metallilla aloittanut yhtye on pitkän uransa aikana ehtinyt julkaista 8 täyspitkää, nyt ilmestyvä ”Resurrection” mukaan lukien, sekä lukuisia muita julkaisuja. Bändin musiikkityyli on vuosien saatossa ja etenkin 2000-luvun puolella muuttunut enemmän industrial metallin suuntaan. Hetkittäin jopa kaupalliselta kuulostavasta uudemmasta tyylisuunnasta johtuen ihmettelenkin entistä enemmän, ettei yhtye ole koskaan saavuttanut tämän suurempaa suosiota.
Mainos päättyy
”Resurrectionin” edeltäjästä ”The 7th Seal” -albumista on aikaa vierähtänyt jo seitsemän vuotta. Väliin mahtuu toki lukuisia muita julkaisuja: live-levyjä, kokoelmia, hauta-arkun muotoista boxia yms. Musiikillisesti Death SS ei kuitenkaan ole näiden seitsemän vuoden aikana juurikaan muuttunut, vaan se jatkaa uusimalla levyllään 2000-luvun industrial-tyylillään. Paluuta vanhoihin aikoihin ei siis tullut, vaikka tuskinpa sitä kukaan odottikaan. Itse olen mieltynyt yhtyeen molempiin tyyleihin oikeastaan yhtä paljon, koska niissä molemmissa on sekä hyvät että huonot puolensa. Alkuperäinen doom-metallisempi tuotanto oli toki astetta synkempää, mutta nykyinen materiaali on taas astetta helpommin lähestyttävää.
”Resurrection” ei kuitenkaan ole yhtyeen helpoimmin lähestyttävä tuotos. Tyyliltään musiikki on pääpiirteittäin edellisen, loisteliaan ”The 7th Seal” -levyn kaltaista, mutta tällä kertaa mukaan on otettu myös muutama pakkaa sekoittava kappale. Tästä syystä levyn kokonaisuus ei tunnu aivan yhtä ehjältä kuin edeltäjänsä. Esimerkiksi levyn loppuvaiheessa kuultava aivan liian pitkä ja hiukan paluuta vanhaan tyyliin heijastava ”The Song Of Adoration” on kovin epäonnistunut ja pitkästyttävä teos. Ainakin se on täysin väärässä kohtaa levyä, missä muutenkin hiukan turhan pitkäksi venytetyn levyn loppumista alkaa jo odottaa. Myös levyn keskivaiheilla kuultava toinen hitaampi kappale ”Ogre’s Lullaby” on kovin vaikea sisäistää, ennen kuin näkee kyseisestä kappaleesta tehdyn musiikkivideon, joka onneksi auttaa kappaleen avautumisessa myös musiikillisesti.
Muilta osin ”Resurrection” onkin enimmäkseen perusvarmaa nykypäivän Death SS -tuotantoa. Esimerkiksi kappaleet ”The Crimson Shrine” naislauluineen sekä ”Dionysus” koukuttavat heti ensikuunteluilla ollen levyn selkeät ”hittikappaleet”. Oikeastaan levyn alku muutenkin noin puoleen väliin asti kuulostaa ihan ehjältä ja toimivalta, mutta liki 65-minuuttisen kokonaisuuden hajanaisuus alkaa loppua kohden hiukan häiritä.
Jos muutama turha täytekappale otettaisiin pois, olisi ”Resurrection” ollut loistava paluu seitsemän vuoden tauon jälkeen, mutta nyt se jättää hiukan valjun maun loppua kohden tultaessa. Kylmä tosiasia on se, että yhdeksän ensimmäisen kappaleen jälkeen levyn aloittaa mieluummin uudelleen alusta kuin kuuntelee loppuun asti. Levyn alkupuolen loistokappaleista on kuitenkin pakko antaa kohtuulliset pisteet, ja kyllä tämä 2000-luvun Death SS -materiaalista tykkääville todennäköisesti maistuu, etenkin kun edellisestä levystä on jo tovi vierähtänyt.
7/10
Kappalelista:
01. Revived
02. The Crimson Shrine
03. The Darkest Night
04. Dionysus
05. Eaters
06. Star In Sight
07. Ogre’s Lullaby
08. Santa Muerte
09. The Devils Graal
10. The Song Of Adoration
11. Precognition
12. Bad Luck
Kirjoittanut: Riku Mäkinen
Mainos päättyy