Deathchain – Ritual Death Metal
Siitähän on jo 10 vuotta, kun Deathchain julkaisi mainion debyyttialbuminsa ”Deadmeat Disciples”. Raaka, ripeä ja turpaan murjova death/thrash-metalli iski tähän hilsemöykkyyn kertaheitolla; sen jälkeen tuli vielä tiukempi ja iskevämpi ”Deathrash Assault”. Kaikki näytti tuolloin olevan hyvin reuhkani alta katsottuna kunnes yhtye muutti suuntaansa ja loppu onkin hieman hataraa, pelottaa edes yrittää muistella tapahtuneita. Aivan kuten tyypillinen ryyppyilta, ja nyt on siirrytty sinne krapulan puolelle. Onko se sitten paska, luihin ja ytimiin asti puukottavaa mallia vai hilpeää ajatuksen juoksulle naureskelua? ”Ritual Death Metal”, antaas mennä!
Yhtye jätti jo taannoin thrashin yhä pienemmälle roolille, ”Cult Of Death” -albumilla vielä oli sitä seassa, mutta nyt ollaan tultu jo kauas sieltä. Dödis rupesi valtaamaan suuremman jalansijan Deathchainin musiikissa ja tuolloin taisi faniporukasta jäädä moni pois joukosta, mukaan lukien itseni. Levykaupasta tarttui aina heidän uusin levynsä mukaan, muttei oikein ikinä mitään merkittävää tarttunut korvaani niistä. ”Death Gods” taas jäi minulta kokonaan väliin. Nyt otin tämän uusimman levyn samalla mielenkiinnolla ja pelolla vastaan kuten ennenkin. Ehkäpä jokin sisuksissani uskoi vielä löytäväni jotain jännittävää tarttumapintaa sieltä jostain, ihan pikku riikkisen jotain kivaa. Vähän kuten lööppilehtien nettisivuilla lukiessa, kun kohdalle osuu se jokin kiinnostava otsikko ja juuri ennen kuin klikkaat sitä, niin kerkiät miettimään ”eihän sieltä ennenkään ole mitään kiinnostavaa löytynyt, kunhan vain kummallisella otsikolla yrittävät saada klikkaamaan” ja sitten sinulla onkin jo sivu auki. Et oikein voi pettyäkään, koska tietyllä tapaa tahdoit myös todistaa uskomuksesi oikeaksi. ”Ohhoh, Jutta räväyttää ja paljastaa” ja siellähän se on jakkupuvussa ihan kiltisti kertomassa lapsuuden salmiakkijauhekokeiluistaan. Samalla tapaa käy itselleni ”Ritual Death Metalin” kohdalla.
Levy lähtee painostavalla ja aavemaisen epävireisellä pianolurittelulla, jonka jälkeen iskee matalalta murjova ”Stele ov the Vultures” sisään. Sen jälkeen kappalemateriaali ei älyttömiä muutoksia otakaan, mitä sitä nyt hieman välillä blastataan ja sitten taas mennään raskaassa hitaassa tempossa. Tunnelmointiakin varjostaa päällä alati leijaileva synkkämielisyys. ”Tiamat’s Eyes of Death” lähtee lupaavasti yleisfiiliksestä eroten liikkeelle, kunnes synkistely jatkuu. Hyvää räyhää kyllä on ajoittain kuultavissa.
Mainos päättyy
Levy siis liikkuu pääosin dödiksen maailmoissa imien sisäänsä myös bläkkis- ja doom metal -vaikutelmaa. Melodioilla ei ole liiemmin pelailtu, vaan pääpaino on synkällä tunnelmalla, koukuttomalla jyräämisellä sekä raa’alla ja tikkaavalla musisoinnilla. Laulupuoli on karjuntaa matalalta ja korkealta, kuolemankorinaa, örinää ja kurkun pohjalta kumpuavaa puhetta. Soittopuolella ei paljon groovailla, joko nakutetaan ja isketään eteenpäin hirmuisella raivolla tai sitten edetään raskaspotkuisen laiskasti. Musiikki siis enemmän repii eteenpäin pohjamudissa kuin lentelisi vapaasti taivaankannella. Sen jyräävän rouhinnan kyllä kehossaan tuntee vaikkei yksin metsässä kaatuvaa puuta kuulisikaan.
”Ritual Death Metal” ei minulle juurikaan mitään ihmeellisyyksiä tarjoile, musiikki kuulostaa melko pötkömäiseltä eikä se mitään jännää ja aivolohkoa kihelmöivää tuo, vaikka raakaa menoa onkin. Itselleni on edelleen sellainen kuva tämän tyylisuuntauksen musiikista, että se on polkenut jo vuosia paikoillaan juurikaan muuttumatta. Saattaa se johtua myös kokemukseni puutteestakin, sillä melko vähän olen tämän kaltaisen musiikin äärellä viihtynyt paria kappaletta kauempaa. Ehkä olenkin sen verran kermaperse, että kaipaan jotain koukkua ja jännää uutta kuunneltavaa tai sitten jotain simppeliä kaikua menneisyydestä jollain ovelalla twistillä. Tämmöinen kuolemankatku alkaa korvissani nopeasti ahdistaa ja väsyttämään. Vaikkei mitään järisyttävän uutta ollutkaan Deathchainin alkupään tuotoksissa, oli siellä silti pirun toimivia juttuja, jossa yhdisteltiin raaka vääntö ja saatanan ripeä tahti, jonka viesti kävi selväksi muutamassa minuutissa. Nyt kappaleet raivaavat 5-8 minuutin junnauksissa, eikä oikein mitään juurikaan näppeihin jää. Pidän tämän kaltaisen musiikin genreistä vain mausteina, en pääaineina. Sama homma käy, jos soppa on vain pelkkää thrash metallia, häviää jännitys siitäkin melko nopeasti. On musiikkia, joka on niin hyvää, että uskon sen toimivan toisen kuuntelijan korvien välissä, vaikkei se itselleni putoisikaan, tästä levystä en ole niinkään varma.
Taidanpa viimein jättäytyä Deathchainin kelkasta tämän levyn myötä. Jos tämä nykyinen yhtyeen suuntaus on enemmän sinun heiniäsi kuin minun, saattaa ”Ritual Death Metal” -albumista löytyä mielekästä kuultavaa. Omalla kohdallani yrityksistä huolimatta tämä vonkale uiskentelee liian syvissä vesissä, jotta olisin kunnon otetta saanut. Enpä ole ikinä kalastusmiehiä ollutkaan.
5/10
Kappalelista:
1. Voice of Sharur
2. Stele ov the Vultures
3. Seven Asakku Shadows
4. Our Lady Under The Earth
5. King Pazuzu
6. Like Worms Upon The Lands
7. Tiamat’s Eyes of Death
8. Abzu Doom
Kirjoittanut: Ville Syrjälä
Mainos päättyy