Deathcoren kuningaskiertue saapui Suomeen – Lorna Shore kumppaneineen Helsingin Jäähallilla

Lorna Shore ei pahemmin aikaillut edellisen Suomen visiittinsä jälkeen seuraavan suunnittelun kanssa. Viimeksi Tuska-festivaaleilla Amerikan deathcore-ihme oli varmastikkin isosti vastuussa siitä, että kyseinen päivä oli loppuunmyyty. Ihan kuin jo pääesiintyjä ei yksinään saisi lippukaupan ovia natisemaan liitoksistaan, Lorna Shore sai hankittua tälle rundille ehkä kovimmat mahdolliset kiertuekaverit.

Siinä missä viimeksi Lorna toi nordikselle mukanaan Ingestedin, Distantin ja Rivers of Nihilin Suomen ensivisiitille, oli tällä kertaa tarjolla tutumpia nimiä. Keikkajulistetta koristi jo aiemmin Suomessa käyneet Humanity’s Last Breath, Shadow of Intent ja Whitechapel. Lämppäreiden todella kova taso ilmeni myös mielenkiintoisella tavalla yleisön joukossa. Paikallaolijoita haastatellessani tuli ilmi, että illan odotetuimman bändin titteli meni pienellä otannalla yllättävän tasan kaikkien esiintyjien kanssa. Paikan päällä pienen lippusekoilun jälkeen löysin tieni katsomon puolelle varsin mainioille paikoille.

Humanity’s Last Breath

Jo kuuden aikaan aloittanut ruotsalainen Humanity’s Last Breath on ollut aktiivisessa seurannassa varsinkin vuonna 2023 julkaistun ”Ashen”-levyn jälkeen. Alunperin djentahtavaa deathcorea louhinut yhtye on saanut musiikkiinsa vuosien saatossa sen verran paljon uusia sävyjä, että ei tätä kannata enää edes yrittää supistaa mihinkään tiettyyn genreen. Kavereiden kesken ollaankin alettu kutsumaan varsinkin yhtyeen uudempaa tuotantoa lyhyesti ja ytimekkäästi mörköteknoksi.

Humanity’s Last Breath on jo aiemminkin vakuuttanut sekä klubeilla että festareilla, mutta jäähallissa koettu maailmanlopun manifestointi oli tähän mennessä paras tapa kokea ihmiskunnan viimeinen henkäys. Jäähallin massiivinen äänentoisto paisutti varsinkin uudet singlet ”Anthracite” ja ”Godhood” ihan uusiin ulottuvuuksiin. Harrasta ja uhkaavaa tunnelmaa paransi myös se, että ainakin viimeksi livenä nähty jatkuva yleisön käskyttäminen pittiin kesken biisienkin, oli jätetty tällä kertaa vain välispiikkeihin.

Ensimmäisen esiintyjän aikana yleisö oli löytänyt maltillisesti paikalle täyttäen permannon noin puolilleen. Verrattain lyhyen 30 minuutin setin loppupuolella nähtiin kuitenkin jo illan ensimmäiset pitit. Valoshow pelitti upeasti, ja siinä osattiin uppoutua hienosti koko lavan peittävään pimeyteen sen vaatiessa. Jos, ja toivottavasti kun yhtye saadaan seuraavan kerran yhtä isolle lavalle, saataisi mukaan musiikkia upeasti tukevat taustavideot. Mainittakoon vielä, että tässä nähtiin myös illan ainoa suomalainen soittaja lavalla. Atlaksesta tuttu Tuomas Kurikka hoiti kitaroinnit lavan oikealla puolella yleisöstä katsottuna.

Shadow of Intent

Varsin lyhyen väliajan jälkeen amerikkalainen Shadow of Intent otti lavan haltuun. Pitkästä iästään huolimatta yhtye on saatu Suomeen vasta kerran aiemmin Nummirockiin vuonna 2024. Tässä välissä yhtye on ehtinyt julkaisemaan uuden albuminsa ”Imperium Delirium”, mitä jäähallilla saatiinkin todistaa koko setin verran viimeistä kappaletta lukuunottamatta.

Itselleni tämä amerikkalainen, sinfonista ja teknistä deathcorea tykittävä yhtye on ollut aina pieni väliinputoaja. Kyllä tämä satunnaisella kuuntelulla menee, mutta aina on tullut siirryttyä johonkin särmikkäämpään samankaltaisen tyylisuunnan edustajaan. Jäähallissa tilanne oli täysin toinen, ja heti ensimmäisestä kappaleesta alkanut runnominen vangitsi huomion koko setin ajaksi.

Ben Duerrin livenä kovalle miksatut örinät ja rääyt olivat hämmentävän upeaa kuultavaa. Yleinen soitinten soundi oli miksattu liveä varten sen sijaan, että olisi yritetty toistaa täysin levyltä kuultu äänimaailma. Ainoa miinus äänimaailmasta on pakko heittää livenä valitettavan yleisille ”triggeribasareille”, jotka kuulostivat nytkin kuivien oksien katkomiselta. Tämä ei kuitenkaan vaivannut setin aikana niin paljon kuin soundcheckin aikana pelkäsin.

Yleisö selkeästi piti kuulemastaan, ja permannolla ei tyhjiä aukkoja pahemmin näkynyt. Hölkkäpittien koko kasvoi ensimmäiseen esiintyjään verrattuna parilla tuumalla, ja illan ensimmäiset crowdsurffaajatkin putkahtivat järkkärien ”riemuksi” esiin. Shadow of Intent lunasti paikkansa tällä kiertueella tiukalla soitolla ja upealla valoshowlla. Yksi niistä esityksistä jotka todennäköisesti avaavat yhtyeen tuotantoa kotikuuntelussakin ihan eri tavalla.

Whitechapel

Whitechapelia kohtaan itselleni oli muodostunut hieman ristiriitaisia odotuksia. Pyrin yleensä siihen etten kurki settilistoja etukäteen ennen konserttia, mutta tuttujen puheiden kautta ja kesän festaritaltiointeja katsoessa tuli ilmi, että nyt sorvataan pääosin ekan ja vikan levyn biisejä. Aiemmin mainitut festaritaltioinnit jättivät myös verrattain kylmäksi, joten en ollut lainkaan varautunut siihen, kuinka lujaa jäähallissa tulisi turpaan.

Ihan jo ”Prisoner 666” startatessa setin, tuli selväksi, että aiemmat arpomiset laadun osalta olivat täysin turhia. Paatuneempanakin äärimmäisimmän musiikin etsijänä Whitechapel löi jäähallissa minusta ilmat kunnolla pihalle. Lyijynraskas soundi, järjettömän matalat murinat ja ”kuulo lähtee” tasolle vedetty volyymi tarjosivat niin rajua myllyä, että tästä moni yrmympi death metal -bändi voi vain uneksia. Tämä näkyi myös pittien ilmestymisenä permannolle ilman erityisempää käskytystä. Kyseessä oli selvästi odotettu vieras talon ollessa varsin täynnä jo keikan alusta asti.

Vaikka Ben Duerr vakuuttikin jo että paikalla on maailman kovimpia örisijöitä, Phil Bozeman meni tästäkin vielä askeleen pidemmälle. Livenä todistetut koko jäähallin täyttäneet raaemmat vokaalit saivat levyversiot kuulostamaan vertailussa lähinnä lämmittelyltä. Ja tämä meteli tuli siis kaverin suusta, joka ulkoisesti näyttää siltä, että tältä voisi empimättä ostaa käytetyn auton. Huh. Rumpuihin oli saatu myös ihan uudella tavalla raskasta sointia, ja silti kitarat soivat selkeästi tämän demonisen äänivallin takaa. Vaikka lavalla pyörikin sateenkaaren väreissä ties minkälaista komeaa valopatternia, oli tämä kuitenkin siten hillittyä, että uusinta ”Hymns in Dissonance” levyä tukeva uhkaava tunnelma oli alati läsnä.

Kappaleiden osalta tosiaan tukeuduttiin hyvin pitkälti ensimmäisen ja uusimman levyn tuotantoon. Setin ollessa näin helvetin kovassa tikissä, tämä ei ollut todellakaan ongelma. Hieman alle tunnin pituisen setin loppuvaiheilla tuli kuitenkin tunne, että tänne väliin olisi hyvin mahtunut pari ”nössömpää” kappaletta parilta edelliseltä levyiltä. Tästäkin huolimatta Whitechapel meni sille listalle, että paikalle pyritään aina kun jatkossa saapuvat Suomeen. Kävipähän myös Ben Duerrkin piipahtamassa lavalla ”Prostatic Fluid Asphyxiationin” aikana.

Lorna Shore

Tuntuu että aina kun Lorna Shore tulee käymään Euroopan isojen kiertueiden umpikujana tunnetussa Suomessa, jokaisella keikalla kokonaisuutta on vedetty tuntuvasti isompaan suuntaan. Lavan eteen asetettu massiivinen esirippu pudotettiin täyden salin edestä jo viisi minuuttia ennen ilmoitettua aloitusta, ja lavan kokema muodonmuutos Whitechapeliin verrattuna oli jotain David Copperfield -tason hokkuspokkusta. Kun viimeksi jäähallissa pelattiin pyrojen ja savupatsaiden kanssa, nyt lavalle oli saatu näiden lisäksi koko setin kattavat videotaustat ja ilotulitteita.

2025 Kaaoszinen yleisöäänestyksessä parhaan ulkomaisen metallilevyn palkinnon saaneen ”I Feel the Everblack Festering Within Me:n” kiertuesetti alkoi sopivasti kyseiseltä levyltä ensimmäisenä singlenä julkaistulla ”Oblivionilla”. Heti alkuun tuli selväksi, että Lorna Shore on ottanut lavatuotantoa varten lähes kaikki pelit ja vehkeet mitä reissuun mukaan voi saada. Kolmantena kappaleena esitetystä ”War Machinesta”, joka lukeutui arvostellessa uudelta levyltä omiin suosikkeihini, sai ilmeisesti musiikkivideokäsittelyn dronen pörrätessä ympäri jäähallia. Tässä kohtaa itselleni verrattain uutena juttuna sisätiloissa käytetyt helvetin kovaääniset ilotulitepaukut toivat sotaisaan kappaleeseen uutta ulottuvuutta, joka on mahdollista vain livenä.

Soundipuolella viimeistely oli juurikin niin pitkälle vietyä, kuin odottaa voi. Mainiona yksityiskohtana Lornankaan kohdalla ei pyritty toistamaan yksi yhteen studion äänimaailmaa, vaan instrumenttien soundit käsiteltiin liveä varten sopivaan muottiin. Austin Archeyn rumputyöskentely oli terävyydessään ja raskaudessaan jälleen kerran upeaa kuunneltavaa. Adam De Micco, Andrew O’Connor ja Michael Yager suoriutuivat kielisoittimistaan myös varsin mainiosti kautta linjan. Sainpa myös tällä reissulla tietää, että Andrew O’Connor on varsin suuri suomalaisen Wintersunin fani. Sosiaalisesta mediasta kävi ilmi myös, että mies pääsi moikkaamaan päivän aikana muuan erästä Jaria kyseisen projektin takana.

Lornan setin aikana tuli myös varsin selväksi, että minkä takia Will Ramos on noussut uuden ajan örinäjeesuksen kaltaiseen asemaan. Vertailtuani illan aikana aiemmin lavalla mökänneitä Ben Duerria ja Phil Bozemania Ramokseen, ei Ramos ollut mörinän ja pörinän osalta mitenkään aivan ylivoimainen suorittaja. Vaikka Ramoksesta lähtee eläintarhan ääniä poikkeuksellisen laajasti, lavakarisma oli tänä iltana se ratkaiseva tekijä.

Illan enemmän tai vähemmän epävirallinen tähti pääsi yleisön kanssa välittömästi samalle aaltopituudelle. Ramos jutteli välispiikeissä jäähallin väelle samalla lämmöllä kuin vanhoille tutuille kotibileissä. Hurmos oli sitä tasoa, että eturivin fanit olisivat varmaan olleet riemuissaan vaikka Ramos olisi heittänyt näiden päälle viikon vanhaa piimää. Kun lavalta kävi käsky, että nyt pitäisi saada permannolle pittiä ja liikettä, tämä otettiin vastaan poikkeuksellisella innolla. Hyvänä esimerkkinä ”Cursed to Dien” alkuspiikissä Ramos pyysi hurraahuutoja järkkäreille, koska seuraavaksi pitäisi saada kaikki crowdsurffaajat liikkeelle. Ei kestänyt montaa minuuttia, kun yleisömassan päällä kelluikin parhaimmillaan parikymmentä surffaria samanaikaisesti.

Lorna Shoren kappaleet on selkeästi rakennettu konserttielämystä ajatellen. Levyjen tehokuuntelun yhteydessä pidemmän päälle ainakin itseäni puuduttaneet modulaatiot ja yksinkertaiset kappaleiden päämelodiat eivät ärsyttäneet tällä kertaa lainkaan. Tässä ympäristössä ne toimivat röyhkeän tehokkaina ja ilmiselvinä koukkuina, jotka polttivat jokaisesta kappaleesta oman muistijälkensä kuulijan mieleen. Tämä myös selittänee sen, miksi muksut ja mummot jotka eivät normaalisti heviä kuuntele, kuuluvat myös yhtyeen vakiintuneeseen kuuntelijakuntaan.

”Prison of Fleshin” jälkeen startannut ”Pain Remains” trilogia on upea kokonaisuus, ja videolla elävöitettynä täysin eri kokemus, kuin pari vuotta sitten Helsingin Jäähallissa aiemmin soitettuna. Olisihan se pitänyt jo kappaletrilogian nimenkin perusteella arvata, että se ei ole lähdössä setistä mihinkään. ”In a Sea of Firen” loppupuolella koettiin myös varsin tunteikas hetki, johon koko yleisö pääsi osallistumaan. Willin pyynnöstä koko jäähalli valaistiin yleisön puhelimien taskulampuilla, ja näky oli paikan päällä kuin unesta. Kyseisen hetken voi elää uudestaan yhtyeen sosiaalisen median kautta. Facebook & Instagram

Encorena toimineen ”To the Hellfiren” lähtiessä soimaan huomasin kuitenkin tuumaavani, että nyt jotain puuttuu. Uuden levyn loistokas lopetus ”Forevermore”, ja Lorna Shoren ehkä äärimmäisin rymistely ”Death Can Take Me” jäivät tältä erää settilistalta pois. Kirjoitushetkellä tätä tuumatessa ja settilistaa katsoessa ymmärrän kuitenkin syyn paremmin kuin paikan päällä. Yhtyeellä alkaa olla sen verran kova katalogi, että setin pitäisi venyä kahteen tuntiin, jotta läheskään kaikki hitit saataisi koluttua läpi. Tästäkin ulinasta huolimatta ”To the Hellfiren” aikana nähtiin niin järjettömiä wall of deatheja ja pittejä, että iso yleisö hyväksyi settilistan varmasti sellaisenaan.

Yksi alkaneen keikkavuoden ehdottomista kohokohdista

Kaiken kaikkiaan tämä ilta tullaan muistamaan vielä pitkän aikaa. Vaikka kaikki yhtyeet onkin niputettu saman genren alle, ei näitä voi kovin järkevästi vertailla keskenään. Sääliksi käy sitä sakkia, joka jättää tämän maailman tutkimatta pelkästään genren nimen takia. Vaikka en edes pidä Lorna Shorea yhtenä omista suosikkibändeistäni, kyllä tätä keikkarapsaa kirjoittaessa on haikea olo, kun tämä ilta on nyt nähty ja koettu.

Tuntuu myös varsin hullunkuriselta, että äänimaailman osalta Infant Annihilatoria jokseenkin lähellä oleva bändi alkaa olla Helsingin Jäähalliakin varten turhan kookas esiintyjä. Huvitusta lisää entisestään se, että kirjoitushetkellä varsinkin pienemmillä klubeilla kunnostautunut Turmion Kätilöt hakkaa saman keikkapaikan kapasiteettia omalla showllaan kovaa tahtia umpeen. Ei näitä New Jerseyn sankareita kannata enää buukata Veikkaus Areenaa pienempiin tiloihin.

Iso kiitos kaikille illan esiintyjille ja erityisesti Lorna Shorelle, kun nappasivat tiukkaakin tiukemmat bändit mukaansa rundille. Pakko nostaa myös hattua yleisölle, joka heittäytyi hurmiollisesti musiikin mukaan mustelmia pelkäämättä. Seuraavaa kertaa innolla odotellessa.

Kuvat: Tomi Vesaharju