Deathspell Omega – The Synarchy of Molten Bones

deathspell-omega-the-synarchy-of-molten-bones

Ajoittain bläkkis-skenen musiikkia kuunnellessa on tuntunut, että genre polkee paikallaan. Yhä tehdään 90-luvun Norjaa palvovia suhinalättyjä pitkälti tavanomaisilla jipoilla ja vailla omaa persoonallisuutta. Koska tämä pyörä on niin monesti jo pyöritelty, olenkin itse viime vuosina kääntynyt kohti genrerajoja eri tavoin rikkovia yhtyeitä. Ranskalainen, pääasiassa tuntemattomista jäsenistä koostuva Deathspell Omega on aina ollut minulle tällainen genrerajoja ylittävä monimuotoinen ilmestys, joka vie black metalin kaoottisen progressiivisuuden ja monimutkaisuuden äärimmilleen yhdessä epäpyhän ja demonisesti rienaavan äänimaailmaansa kanssa. Yhtyeen nykyinen soundi kehittyi äärimmilleen vuonna 2007, kun ”Fas – Ite, maledicti, in ignem aeternum” tuli ulos. Tuona vuonna haltioiduinkin kyseisestä levystä ja olen siitä asti pitänyt Deathspell Omegaa black metalin tulevaisuutena, joka venyttää genrensä rajoja piiruakaan äärimmäisyydestään luopumatta. Useita julkaisuja myöhemmin yhtye kuulostaa yhä itseltään kulkien omalla linjallaan.

”The Synarchy of Molten Bones” on kuin äärimmäisen vinha ja lopunaikoja enteilevä epäpyhä messu. Deathspell Omegalla on aina ollut kammottavan ihastuttava kyky luoda tiettyä ylevää, mystistä hartautta musiikkiinsa nykyisten ortodoksisen black metalin yhtyeiden tapaan. DsO kääntää kuitenkin hartauden osuvasti ympäri äärimmäiseksi tahraamiseksi, kaaokseksi ja epäpyhyydeksi nähden rumuudessa ylevyyttä sekä helvetillisyydessä hämmästyttävää, sykkivää elinvoimaisuutta. ”The Synarchy of Molten Bones” tykyttää ja vikuroikin moniraajaisen helvetinhirviön tavoin läpi lähinnä blast beatin voimalla, jonka rynnistäessä kitarat soittelevat mitä erikoisimpia tempo- ja ajoitusvariaatioita black metal -tyyppisistä riffeistä. Millään sekunnilla ei kykene aavistamaan, miten kappale jatkuu ja miten kitarat soittavat oikealla tavalla väärin. Jos black metal käänsi kristinuskon ylösalaisin, kääntää Deathspell Omega black metalin ylösalaisin – vaan ei takaisin kristinuskoksi vaan joksikin paljon sekä kristinuskoa että black metalia kammottavammaksi olennoksi, jonka ei pitäisi olla olemassa. Ja vain sanojen parhaassa merkityksessä.

Yhtyeellä on tiettyä samuutta kuin industrial-kauhu-ambient-bläkkispumppu The Axis of Perditionin mielisairaalan pahimmissa kauhuissa, mutta Deathspell Omega on niin sanoituksiltaan kuin olemukseltaan paljon vaikeampi painaa mihinkään kappale- tai teemarakenteiden muottiin ja on näin muodottomuudessaan vain puhdasta, sykkivää elämänsubstanssia, josta ei saa otetta. Toinen mieleeni tuleva vertailukohta onkin hiljattain arvioimani Ulceraten ”Shrines of Paralysis”, joka oli samalla tavalla pahaenteinen ja muodoton peto. Siinä missä Ulcerate oli matalampi, jyrisevämpi ja tietyllä tapaa vulkaanisempi äänimaailmaltaan, Deathspell Omegan kitarat eivät murise yhtä alhaalta vaan vikuroivat epämääräisinä äänivalleina korkeammalta, ylevämmin ja selkeämmin, mutta vähintään yhtä dissonantin häiritsevinä kuin Ulceraten soundissa.

Rummut eivät myöskään lepää, ja onpa joskus ihmeteltykin, voiko kukaan soittaa yhtyeen nopeita ja komplekseja rumpuraitoja läpi. Tämähän sopii yhtyeen mystiseen pirtaan, sillä bändi pitää hyvin matalaa profiilia ja jäsenet käärivätkin itsensä hiljaisuuteen.  Jopa nimeltäänkin tunnetun suomalaisen Mikko Aspan vokaalit kuulostavat jonkin kaaoksen testamentin julistamiselta tyyliltään ja rytmityksiltään sekä sopivat edelleen hyvin yhtyeen salaperäiseen olemukseen. Aspan vokaaleissa on myös Mardukin Mortuusin vokaaleja muistuttavaa Kerberoksen lailla haukkuvaa raivoa.

Vaikka edelleen rakastan sitä, miltä Deathspell Omega kuulostaa, en voi olla kokematta samaa ongelmaa kuin Ulceraten viimeisimmällä levyllä. Levy on tavallaan jo hieman liian rakenteeton, jopa verrattuna Deathspell Omegan aikaisempaan tuotantoon. Lisäksi jatkuva blast beat tuottaa hieman ähkyä, mikä on sääli, sillä muuten yhtyettä haluaisi kuunnella enemmänkin. Jälkimmäinen ongelma on sama kuin Fleshgod Apocalypsella, joka periaatteessa tuottaisi hyvinkin miellyttävää musiikkia mutta jonka rumpalin on vain ihan pakko päästä blastaamaan, ja kaikki hyvät ideat on välttämätöntä hukuttaa jatkuvan nopeatempoisen masturboinnin hyökyaaltoon. Tämän vuoksi ”The Synarchy of Molten Bonesiltakin” on käytännössä mahdoton nostaa yksittäisiä huippuhetkiä esiin, huippubiiseistä puhumattakaan. Kappaleet enemmän tai vähemmän hukkuvat ääniaallon massaan. Tempo-onanoinnin määrä levyllä on kummallista, sillä yleensä yhtye on osannut hidastellakin sopivassa määrin.

Lisäksi eräs pieni ongelma on se, että Deathspell Omega on uudistunut vuoden 2007 jälkeen vain pienin harppauksin. Toisaalta voiko näin omaperäistä yhtyettä syyttää siitä, että se jatkaa omalla persoonallisella linjallaan johdonmukaisesti? Kuitenkaan en voi olla miettimättä, miten hyvin klassisen musiikin instrumentit sopisivat nostattajina erinäisiin kohtiin kappaleissa, vähän kuten yhtye on aikaisemminkin flirttaillut eri torvisoitinten kanssa. Muutamia sekunteja kuulemme tämänkin EP:n lopussa moista, mutta muuten ei juuri lainkaan.

Deathspell Omegan soundi on yhä ainutlaatuinen sekoitus muodotonta kauhua ja epäpyhää kvasiuskonnollista ylevyyttä, ja siksi julkaisu onkin erittäin laadukas. Yhtye ei silti saavuta samaa maailmanluokan tasoa kuin esimerkiksi jo mainituilla julkaisuilla ”Fas – Ite, maledicti, in ignem aeternum” tai ”Paralectus”. Tason pieni notkahdus johtuu siitä, että levyn kosketuspinta hukkuu liialliseen blastaykseen, mikä hävittää kontrastit. Silti Deathspell Omegan ystäville levy kuuluu pakollisten ostosten sarjaan ja pumppu on edelleen äänimaailmaltaan valovuosia muita genrensä yhtyeitä edellä. Deathspell Omega on minulle yhä black metalin parhaita mahdollisia tulevaisuuksia.

8-/10

KaaosZine levyt

Kappalelista:

  1. The Synarchy of Molten Bones
  2. Famished for Breath
  3. Onward Where Most With Ravin I May Meet
  4. Internecine Iatrogenesis

Kommentoi julkaisua