Pitkän uran tehnyt Twisted Sister on parhaillaan jäähyväiskiertueellaan, ja vuoden loppuun mennessä bändin olisi tarkoitus pistää pillit pussiin lopullisesti. Yhtyeen keulakuva Dee Snider ei kuitenkaan tule lepäämään laakereillaan vaan aikoo tästä eteenpäin keskittyä täysipäiväisesti soolouraansa. Tämän tiimoilta mies onkin jo puskemassa ulos uutta levyä, joka kantaa nimeä ”We Are the Ones”. Levystä Dee on etukäteen sanonut, että hänen hevifaninsa tulevat vihaamaan sitä, koska sen uudet biisit kuulostavat Twisted Sisterin melodisen hevin sijaan Foo Fightersin ja 30 Seconds to Marsin kaltaisilta uudemmilta rockbändeiltä. Aikomuksena lienee siis kosiskella uudenlaista yleisöä ja pyrkiä olemaan relevantti modernissa rock-skenessä. No, minähän satun juuri olemaan suuri Twisted Sister -fani, joka kuuntelee pääosin heviä ja ei kummemmin perusta Foo Fightersista tai 30 Seconds to Marsista. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi siis vihata tätä uutta levyä, jos Dee on oikeassa. Joten onko hän? No, kyllä ja ei.

Aloitetaan vaikka toteamalla, että vaikka Dee Snider varoitteleekin fanejaan hevin puutteesta uudella levyllään, ei ”We Are the Ones” loppujen lopuksi ole yhtään niin kaukana hevistä, kuin se voisi olla. Levyn nimikkobiisissä esimerkiksi on hyvin hevimäinen komppi ja taitaapa sen kertsissä jopa kuulua hiukan tuplabasareitakin. ”Crazy for Nothing” on taas ihan puhdas melodinen hevibiisi, jossa nyt vain sattuu olemaan vähän modernimman kuuloiset rokkisoundit. Myös ”Over Againin” toisen kertsin jälkeen kuullaan melko raskaita ja hevimäisiä riffejä. Muutenhan biisi tarjoaa säkeissään mukavan tarttuvia kitaramelodioita ja on sentyyppinen melodinen hard rock -veto, joka sopisi tarttuvammalla kertsillä ja ottamalla pois Deelle tyypilliset voimasanat vaikkapa Paul Stanleyn soololevylle.

Vaikka Dee siis ehkä liioitteleekin uhoamalla vanhojen faniensa vihaavan uusia biisejään, on hän kuitenkin oikeassa mainitessaan 30 Seconds to Marsin uutta matskuaan kuvaillessaan. Esimerkiksi ”Rule the World” ja ”Believe” tuovat hoilotuksineen kaikkineen heti mieleen sellaisia bändejä kuin 30 Seconds to Mars ja U2. Näistä kahdesta biisistä huomattavasti toimivampi on ”Believe”, joka kuuluu levyn parhaimmistoon ”Rule the Worldin” kuuluessa sinne heikoimpien joukkoon. Suurimmat irtiotot Deen tyypillisestä rock- ja hevityylistä ovat kuitenkin varmaan levyn balladinomaiset biisit ”Close to You” ja ”Superhero”, jotka tuovat hetkittäin mieleen Disney Channelista ponnistaneiden teinitähtien popsinkut. Vaikka näistä biiseistä erityisesti ”Superhero” ei ole minun mieleeni ollenkaan, niin ”Close to Youssa” akustisten kitaroiden siivittämien säkeistöjen balladinomaisuus vaihtuu kertsissä kuitenkin enemmän heviin, ja kyseisessä biisissä on myös loistavan repäisevä kitarasoolo.

Levykokonaisuuden yleisistä linjoista eniten eroavat biisit ovat kuitenkin varmaan pianoversio Twisted Sisterin suurimmasta hitistä ”We’re Not Gonna Take It” sekä cover-versio Nine Inch Nailsin kappaleesta ”Head Like a Hole”. Tämä riisuttu versio ”We’re Not Gonna Take It” -hitistä on siitä erikoinen, että Dee tuntuu siinä huutavan jopa enemmän täyttä kurkkua kuin biisin alkuperäisessä versiossa. Tai ehkä kun jäljellä on vain laulaja ja piano, Deen ääni vain korostuu entisestään. ”Head Like a Hole” taas on alkuperäisversion mallin mukaisesti täynnä elektronisia soundeja ja on koko levyn kevyesti aggressiivisin veto – ja samalla myös yksi sen parhaista.

Paras on levyllä säästetty kuitenkin viimeiseksi – nimittäin levyn päätösraita ”So What”. Kyseinen biisi pelaa pääasiassa laululla ja akustisella kitaralla, mutta vain muutamalla ainesosalla kyetään kuitenkin pistämään kasaan koko levyn vaikuttavin ja voimakkain hymni. Tunnelma kappaleessa on erittäin vahva, ja loppupuolella mukaan tulevat taustahoilotukset tuovat mieleen sekä edellä mainitun 30 Seconds to Marsin että ruotsalaisen AOR-pophevi -orkesterin H.E.A.T. Erityisesti mieleen tulee tunnelman ja vaikuttavuuden puolesta kyseisen bändin omasta mielestäni parhaan levyn ”Address the Nation” päätösraita ”Downtown”. ”So What” on paitsi koko ”We Are the Ones” -levyn paras biisi, niin yhtään liioittelematta myös yksi Dee Sniderin koko uran parhaista. Jos kuuntelet yhtäkään biisiä tältä levyltä, kuuntele ”So What”. Tässä on sitä jotain sanoin kuvaamatonta taikaa.

Oman kokemukseni mukaan on melko yleistä, että monien levyjen parhaat ja energisimmät vedot ovat levyn alussa, ja sitten loppua kohden alkaa eteen tulla vähän nukuttavia täytekappaleita. ”We Are the Ones” on kuitenkin siitä erikoinen, että sen suhteen tunteeni on nimenomaan päinvastainen. ”Over Againia” lukuun ottamatta levyn ensimmäinen puolisko ei ole ihan mieleistäni matskua, mutta levyn toinen puolisko on sitten taas erittäin toimivaa ja hetkittäin jopa suoraan sanottuna loistavaa lukuun ottamatta ”Superhero”-poppivetoa. Vaikka Dee onkin siis oikeassa siinä, että tältä levyltä löytyy vähän modernimmalla otteella tehtyä rokkia, ei levyllä myöskään unohdeta täysin Deen raskaampaa hevitaustaa. Mihin koira karvoistaan pääsisi? Vaikkei läheskään jokainen levyn biisi allekirjoittanutta sytytäkään, en missään tapauksessa vihaa sitä. Minähän pidän siitä. Loppua kohden minä suorastaan rakastan sitä. Oikeasti, kuunnelkaa ”So What”. Vittu, mikä anthem.

8-/10

Kappalelista:
1. We Are the Ones
2. Over Again
3. Close to You
4. Rule the World
5. We’re Not Gonna Take It
6. Crazy for Nothing
7. Believe
8. Head Like a Hole
9. Superhero
10. So What

http://www.deesnider.com/
https://www.facebook.com/facedeesnider/?fref=ts

Kirjoittanut: Markus Mickels