Vuonna 1968 uransa aloittanut rock-musiikin pioneeri Deep Purple on laittamassa pillejä pussiin seuraavan kiertueensa jälkeen. Viimeinen studioalbumikin on luvassa vielä ensi vuoden alussa. Tämä herättää monissa varmasti monenlaisia tunteita. Onko jo aikakin? Onko Deep Purple ollut Deep Purple enää pitkään aikaan? Nämä kysymykset ponnahtivat itselleni mieleen jälleen kerran. Ensimmäistä kertaa pohdin niitä jo vuonna 2011 nähtyäni yhtyeen ensimmäistä kertaa livenä. Sittemmin on tullut tutustuttua Ritchie Blackmoren (ja Jon Lordin) jälkeiseen tuotantoonkin jossain määrin. Pakko myöntää, että yksikään ilman heitä tehty albumi ei ole hetkauttanut kuin korkeintaan parin kappaleen kohdalla. Edellisen kerran olin katsomassa Deep Purplea viime kesänä Rockin’ Hellsinki -tapahtumassa, jossa Peer Günt ja Uriah Heep varastivat show’n todella helposti ja vaivattomasti.

Ennen seuraavan kiertueen alkua on hyvä tarkastella aiemmin tänä vuonna julkaistua live-albumia ”From the Setting Sun… in Wacken”, joka on nimensä mukaisesti äänitetty Wacken Open Air -festivaaleilla vuonna 2013. Arvostelukappale on albumin CD-versio, joten varsinaisesta esiintymisestä ja visuaalisesta puolesta ylipäätään en sano tämän perusteella mitään.

Osa bändistä on edelleen hyvässä vireessä, osa taas ei. Rumpali Ian Paice ja basisti Roger Glover ovat olleet mukana oikeastaan aina ja hoitavat asiansa edelleen ihailtavalla varmuudella ja groovella. Minulle tuottaa edelleen vaikeuksia mieltää kosketinsoittaja Don Aireyta ja varsinkaan kitaristi Steve Morsea osaksi Deep Purplea, mutta livenä soitto kulkee molemmilta erittäin hyvin. Säveltäminen Deep Purplen nimissä on sitten aivan toinen asia, mutta en lähde sitä tässä ruotimaan sen enempää. Katsotaan tarkemmin kun seuraava studioalbumi ilmestyy. Kun sanon, että osa yhtyeestä ei ole erityisen hyvässä vireessä, tarkoitan lähinnä laulaja Ian Gillania, joka on kyllä aikoinaan ollut kirkuva kultakurkku vailla vertaistaan. Hänen aiemmat taidonnäytteensä ovat sitä luokkaa, että vaikka hän pukeutuisi pellepukuun ja määkisi koko keikan kuin lammas, olisi hän silti monen mielestä yksi kaikkien aikojen parhaita laulajia. Harmillisesti vuodet eivät ole kohdelleet häntä hyvin. 71-vuotias entinen mestari on vain varjo itsestään yrittäessään venyttää ääntään vanhojen klassikoiden vaatimalle tasolle. Uudemmat kappaleet ja pari vanhaakin sujuvat hieman paremmin, vaikka väsyminen on havaittavissa niissäkin. Muulla bändillä on hyvä meininki ja soitto kulkee vähintään kelvollisesti ollen samaan aikaan jämäkkää ja rentoa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Albumin tekninen toteutus on myös ihan pätevää jälkeä. Kuulokkeilla kuunnellessa tuntuu kuin istuisi keskellä lavaa ja soitto tapahtuisi siinä ympärillä. Kaikki instrumentit myös erottuvat musiikin keskeltä selkeästi. Soundit ovat kyllä vähän turhankin jämäkät, mutta ei niin, että se varsinaisesti pilaisi mitään.

Joku voisi kutsua minua kyyniseksi, mutta kaikista hyvistä puolistaan huolimatta ”From the Setting Sun… in Wacken” on täysin unohdettava julkaisu. Varsinkin vanhat klassikkokappaleet ovat äänitetty niin studiossa kuin livenäkin paljon parempina versioina, eivätkä ne uudetkaan juuri onnistu piristämään. Tylsistyminen on tosiasia muutamia valopilkkuja lukuunottamatta. Haisee pitkälle, että tämän levyn perimmäinen tarkoitus on vain rahojen huijaaminen innokkaimmilta faneilta.

3½/10

Kappalelista:
CD 1:
1. Highway Star
2. Into the Fire
3. Hard Lovin’ Man
4. Vincent Price
5. Strange Kind of Woman
6. Contact Lost
7. The Well-Dressed Guitar
8. Hell to Pay
9. Lazy
CD 2:
1. Above and Beyond
2. No One Came
3. Don Airey’s Solo
4. Perfect Strangers
5. Space Truckin’
6. Smoke on the Water (featuring Uli Jon Roth)
7. Green Onions/Hush
8. Black Night

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Deep Purplen kotisivut
Deep Purple Facebookissa