Deep Purple – …To The Rising Sun (In Tokyo)

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 6.7.2016

Vajaa vuosi takaperin Deep Purple julkaisi kaksi livealbumia: “From The Sun Setting…(In Wacken)” ja ”…To The Rising Sun (In Tokyo)”. Tämä arvostelu keskittyy jälkimmäiseen teokseen. Vertailtaessa konserttien settilistoja keskenään suuria eroja ei ole. Suurin ero konserttien välillä on varmasti ympäristö, vaikkakin yhtye on suosittu niin Euroopassa kuin Japanissakin.

Wackenin taltioinnit on tehty vuoden 2013 puolella ja Tokion vastaavasti vuotta myöhemmin. Tokio-albumin kappalelistaa katsoessani huomio kiinnittyi ensimmäisenä siihen, ettei vanhoja hittejä löydy montaa. Eniten kappaleita on otettu yhtyeen viimeisimmältä, 19. studioalbumilta ”Now What?!:lta”. Vanhemmilta albumeilta ”Deep Purple In Rock” ja ”Machine Head” kuullaan useampia raita ja muita vanhempia kappaleita kuullaan satunnaisesti eri puolita tuotantoa.

Tokion keikailla Deep Purple ottaa ilon irti kappaleidensa soittamisesta. Monia kappaleita on venytetty pituuksien suhteen ja niihin on lisätty kitara- ja syntikkasooloja kuulijoiden piristämiseksi. Konsertti alkaa aplodien saattelemana ja ensimmäisenä ilmoille kajahtaa ”Apres Vous”. Aloitus kuulostaa erittäin mahtipontiselta ja tuo mieleen progejättiläisten Dream Theaterin ja Hakenin musiikin. Tämä mielikuva karisee kuitenkin nopeasti pois, kun Deep Purplen groovaava melodia puskee esiin. Ian Gillanin laulu kuulostaa siltä miltä pitääkin ja Steve Morsen rouheat kitarariffit soivat Don Aireyn syntikan ohessa. Kahden ja puolen minuutin jälkeen kuullaan kitarasoolo, jonka taustalla kuuluu ufomaisia ääniä. Viiden minuutin soolojen jälkeen Gillan jatkaa laulamista. ”Into The Fire” lähtee heti perään ja pitää tunnelman korkealla. Gillanin laulu on vahvempaa, ja huutaapa hän ilmoille ”Into The Fire” -kertosäkeenkin asenteellisesti. Kappaleessa lauluosuudet vuorottelevat soitinten irrotteluiden kanssa, mikä tekee siitä mielenkiintoisen. ”Into The Firesta” tekevät entistä hauskemman Gillanin satunnaiset naurahdukset. Mikä lie miestä keikalla naurattanut.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Hard Lovin’ Manissa” sooloille on tehty kunnolla tilaa; niille on varattu lähes neljä minuuttia. Tämä voi joitakin jo hiukan tuskastuttaa, mutta seuraavaksi tuleva tuttu ja turvallinen ”Strange Kind Of Woman” luo uskoa albumiin. Tuttu melodia saa heti jalan polkemaan ja kuulijan laulamaan Gillanin mukana. Deep Purple on päättänyt hiukan venyttää tätäkin kappaletta, mutta kappaleen alkuperäinen muoto on saatu pysymään kasassa. ”Contact Lost” on albumin ensimmäinen instrumentaalinen välisoittokappale, ja se alkaa Morsen kitarasoololla. Tunnelma on hyvin rauhallinen ja kaunis lähes kahteen minuuttiin saakka, mutta sen jälkeen melodia muuttuu pimputusmaiseksi. Kappale ei kestä kuin kolme minuuttia ja sen jälkeen alkaa rauhallisesti ”Uncommon Man”. Tässäkin kuullaan Morsen upeaa kitarankäsittelytaitoa ja 2:20-kohdan jälkeen kappale muuttuu erikoisemmaksi. Ilmoille kumahtavat omalaatuiset fanfaarit ja kolmen minuutin jälkeen ”Uncommon Man” polkaistaan kunnolla vauhtiin. Kappaleesta välittyy hyvä tunnelma ja se on menevä.

”Above And Beyond” on Gillanin välispiikin perusteella omistettu yhtyeen rakkaalle ystävälle. Kappaleessa on vajaan parin minuutin alkusoitto, se on rauhallisempaa antia albumilta. ”Above And Beyondissa” on puhuttelevat lyriikat, mutta muuten se on perus Deep Purplea. Ensimmäisen levyn päätösraita on ”Lazy”, johon yhtye on tehnyt pitkän alkumelodian. Kun kappale sitten lähtee vauhtiin, ei sitä voi olla fiilistelemättä! Morsen taidokkaita kitarasooloja jaksaa kyllä kuunnella.

Toisen levyn aloittaa ”Hell To Pay”, joka räjäyttää tunnelman yleisössä jälleen. Se on taas raskaampaa Deep Purplea, vaikkakin eri soolot kahmaisevat siitäkin ison siivun. Tämän jälkeen Airey esittelee taitojaan kappaleessa ”Don Airey’s Solo”. Kolmas raita ”Perfect Strangers” ei kaipaa esittelyjä, siinä missä ei myöskään legendaarinen ”Smoke On The Water”. Veden päällä olevan savun jälkeen yhtye poistuukin lavalta, mutta palaa soittamaan encorena ”Green Onions/Hushin” ja ”Black Nightin”. Ensiksi mainittu on lähes kymmenen minuutin mittainen ja jälkimmäinenkin melkein kahdeksan minuuttia, joten fanit saivat tuhdin annoksen Deep Purplea.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Näin tämä 108 minuutin mittainen tupla-cd on kahlattu läpi. Mitä jäi käteen? Hyvä käsitys siitä, millainen meno yhtyeellä on ollut Japanin konsertissa. Livelevyn äänenlaatu on huippuluokkaa, eikä siinä ole valittamista. Deep Purple tuo kappaleisiin uusia piirteitä erilaisilla sooloilla, mutta itse en jaksa innostua soolojen hirmuisesta määrästä levyn eri kappaleissa. Konsertissa ne varmasti uppoaisivat, mutta kotioloissa niihin kaikkiin ei kiinnostus riitä. ”…To The Rising Sun (In Tokyo)” on varmasti yhtyeen kovimpien fanien mieleen, mutta itse en laske tätä parhaimpien live-albumien joukkoon.