Deep Purple vakuuttavana Nokia Arenalla, lämmittelijänä kotimainen Sweatmaster

Onhan se todettava: on legendoja, ja sitten on Deep Purple. Pian 60 vuotta olemassa ollut brittiläisen hard rockin ikinuorena pysynyt päällikkötason yhtye, on edelleen yllättävän hyvin sielun ja ruumiin voimissaan. Vakuuttavasti esiintyi myös kotimainen Sweatmaster, joka aikanaan parikymmentä vuotta sitten toimi aktiivisemmin nuorena nousevana yhtyeenä.

Mitä tulee itse iltaan ja keikkapaikkaan, niin käydään hieman plussia ja miinuksia läpi heti alkuun. Nokia Arenan tavoitettavuus Tampereen rautatieaseman läheisyydessä on kiistattoman mahtavalla tolalla. Viiden tai kymmenen minuutin kävelymatka paikan päälle suoraan junasta, vain hieman ennen lämppärin aloittamista ei voisi olla enää kauhean paljon sujuvampaa. Tunnelmakin hallissa tuntui olevan varsin rento, sekä väljyyttä aulassa oli sopivasti, poislukien paita- ja oheismyyntikojun ympäristö, johon oli lähes kaiken aikaa ennen itse pääaktia noin 20 metrin jonot. Vasta myöhemmin, noin 10 minuuttia ennen Deep Purplen aloittamista huomasin jonojen hävinneen vain todetakseni, että niin oli lähes kaikki tekstiilitkin hävinneet. Myytävänä oli enää yhtä t-paitaa neljästä, sekä jotain muuta, kuten nimmaroitua rumpukalvoa. 

Hienoa oli huomata, että lipulla pääsi areenalla permannolle ja takaisin varsin helposti. Kuten myös yläkertaan, jossa ravintolat sijaitsivat. Nimenomaan ne ravintolat, joista sai paitsi ruokaa, niin myös hieman parempaa juomaa, kuin permannolta. Itse asiassa permantoalueen ravitsemuspuoli oli aika surkealla tolalla. Vain yhtä bulkki-olutta, yhtä seltzeriä, vähän harmaata alkoholipitoista nestettä, sekä vaalea ja punainen viini ja shotit. Olen sitä mieltä, että jos porukan viihtyvyyden haluaa taata, vain yksi bulkki-olutvaihtoehto lempiyhtyettään odotellessa tai sitä katsellessa, ei tee välttämättä kuin pahan mielen.

Sweatmaster

Yhtye aloitti täsmälleen ajallaan klo 19.15. Vielä tuossa vaiheessa areena oli puolityhjä, jonka ansiosta Sweatmasterin garage rock kaikui ja raikui areenassa, kuin siellä autotallissa konsananaan. Esiintymislava näytti todella isolta yhtyeen soittaessa sen keskellä. Myös rummut oli tuotu todella lähelle lavan etuosaa, eikä yhtye pahemmin liikkunut paikoiltaan. Tämä loi toisaalta kotoisen tunnelman. Vaikutti myös siltä, että lavalla oli sen verran kaikenlaista kamaa Deep Purplea varten, että ylimääräinen liikehdintä olisi saattanut olla enemmän katastrofaalista, kuin suotavaa.

Sweatmasterin musiikissa oli kieltämättä hikeä, rosoa ja tyyliä. Hieman kuin Deep Purplea toisaalta, mutta ilman kikkailua, ilman hengähdystaukoja ja isommalla määrällä suoraviivaisuutta ja karheutta kitarassa. Yhtye veti pääasiassa kovalla asenteella noin kolme varttia, ja vaikutti olevan todella kiitollinen areenakeikan mahdollisuudesta. Kyseinen asenne paistoi välispiikeistä ja toisaalta esitetty musiikki ei kauheasti ainakaan anteeksi pyydellyt. Eli siis juuri sellainen lämppäri, kuten lämppärin odottaa olevan Deep Purplen tasoiselle legendayhtyeelle.

Deep Purple

Deep Purplen sähköisen alkuintron soidessa, lavan taustalla ollut jättiscreeni toteutti tehtävää, joka viestitti yleisölle, että miten isolla keikalla nyt ollaankaan. Vajaat neljä vuotta aiemmin Tampereen Hakametsän jäähallin pihalla nähty Deep Purple -keikka sisälsi vähemmän kaikkea visuaalista välkettä ja enemmän raakaa soittoa. Siksipä nyt oli mielenkiintoista nähdä, mille tasolle show yltää. Ainakin alku oli siis lupaava, kun näyttävän intron tauottua hyväntuuliset ja energiset Purple-legendat tervehtivät yleisöä “Highway Star” klassikon tahtiin.

Deep Purplehan on aina ollut musiikkia, joka on ennen kaikkea taitavien soittajien juhlaa, sopivalla määrällä viileyttä ja rentoutta. Niin myös nyt, kun esimerkiksi yhtyeen uusin jäsen Simon McBride tyylitteli kitaran varressa silminnähden äärimmäistä rakkautta tuntien instrumenttiaan kohtaan. Myös rumpali Ian Paice vaikutti olevan läpi keikan elementissään ja se kävi ilmi heti alkutahdeista alkaen. Osittain rummut korostuivat myös soundien suhteen: virveli tuli PA-kaiuttimista todella kovalle miksattuna, mutta ei häiritsevästi. Kosketinsoittaja Don Airey näkyi screenillä pitkiä aikoja tuon tuosta, ja etenkin kuvakulma jossa kamera on asetettu urkujen sivulle korosti virtuositeettia, joka siltä suunnalta välittyi.

Yhtyeen kohdalla on myös aina puhuttu laulutaidosta. Legenda nimeltä Ian Gillan, joka liittyi Deep Purpleen ensimmäisen kerran vuonna 1969, ei liiemmin esittelyjä enää vuonna 2026 kaipaa. Jos ”Highway Starin” korkeissa nuoteissa oli hieman oikomista, niin jo kolmannen kappaleen, mainion “Hard Lovin´ Man” kohdalla Gillanin ääni rupesi toden teolla aukeamaan. Kyseessä on toki hieman kevyempi laulettava pitkillä instrumentaaliosuuksilla ja rennommalla otteella, mutta tällaisessa tekemisessä Ian Gillan on toki aina ollut parhaimmillaan. ”Hard Lovin´ Man” vaihtui suoraan ilman taukoja “Into The Fire” kappaleeseen, jonka lopussa Gillan oli jo niin laulupäällä, että viimeiset kiekaisut kävivät lähes huutolaulukokeilusta.

Keikka eteni melko vauhdilla. Yhteensä noin 17 numeroa, jossa mukana sekä kitarasoolo-osuus, että urkusooloja parikin. Näiden välissä kuultiin yhtä ja toista kappaletta Deep Purplen uran varrelta. Muun muassa jämerästi nimetyltä mainiolta edelliseltä albumilta “=1” napattu “Lazy sod”, oli yksi herkkupaloista. Tulevan albumin jo julkaistut “Arrogant Boy” ja “Diablo” olivat vain aivan mukiinmeneviä juttuja, kuten monet Deep Purplen 2000-luvun albumeiden raidat ovat. Etenkin ensin mainitussa on mukavasti jotain pientä pikkunäppärää ja mieleenpainuvaa soitantaa, muttei kauheasti mitään sen enempää, joka kilpailisi klassikoiden kanssa.

Oli siis varsin  selvää, että yleisö oli tullut erityisesti kuulemaan niitä vanhoja, isoja klassikkobiisejä. “Highway Starin” lisäksi sellaisia oli “Machine Head” klassikkoalbumin ”Lazy”, joka rullasi varsin mallikkaasti ja viihdytti jo hieman muita keskivaiheen kappaleita enemmän. Kappaleen komeat unisonossa soitetut soolot don Aireyn ja Simon McBriden yhteistyöllä sai varmasti kaikki paikalla olleet muut muusikot haukkomaan henkeään. “When A Blind Man Cries” oli keikan ainut selkeä slovari ja maagisenpuoleinen klassikkobiisi sekin, jonka spiikissä Ian Gillan viittasi siihen, miten onnekkaita esimerkiksi Nokia Areenalla tuona hetkenä paikalla olevat saavat olla.

Tässä vaiheessa slovarin ja uuden kappaleen tullessa koettiin yksi kymmenminuuttinen, kun tunnelma ja yleisö oli hieman ehkä horroksessa tai nuupahtaneen oloisena. Herätyksen sai aikaan Don Airey, jonka kosketinsoitinsoolot olivat sen verran monipuolisia, maagisia ja taitavasti vedettyjä, että yleisö sai jälleen hurrata ja haukkoa henkeään. Alkupäässä sooloilua kuultiin mm. Ozzy Osbournen “Mr. Crowley”n introa, jonka Airey on muuten Ozzyn levylle alunperin myös soittanut. Sen jälkeen paljon ainakin klassisen musiikin teemoja, jotka huipentuivat Jean Sibeliuksen Finalndia-hymnin säveliin. Kyseisen hetken koittaessa yleisö lähes räjähti hetkelliseen hurmioon. Ihan selkeä keikan huippukohta.

Loppukeikka oli mukavaa surffailua klassikoiden pariin. Uudempaa Purplea edustava mainio “Rapture Of The Deep” tasoitti tien klassikoille, kuten “Space Truckin´”, Smoke On The Water”, “Hush” ja “Black Night”. Taustalla olevan jättiscreenin animaatiot meinasivat välillä hieman varastaa showta, mutta onneksi itse keikkaa kuvaavat kamerat sekoittuivat sopivin välein animaation sekaan. Ai niin; tässä vaiheessa mainittakoon legenda nimeltä Roger Glover! Kyseinen basisti on ollut Deep Purplen peruskallio melkein koko yhtyeen uran ajan, eikä herran tärkeyttä sovi aliarvioida, mitä tulee soiton raiteillaan pysymiseen. Suvereeni basismin taitaja ja säveltäjä, sekä johtohahmo, joka ei ihan kirkkainta valokeilaa itselleen vaadi.

On todettava se fakta, että iso osa yleisöstä sai poistua areenalta hymy huulillaan Tampereen perjantai-iltaan. Yhtye oli loistavassa vedossa ja moni varmasti näki Deep Purplen tuona iltana ensimmäistä kertaa. Paikalla kun oli myös sitä nuorta väkeä, eikä ainoastaan vanhempaa, vaikka se 50+ väki isoimmin edustettuna olikin. Silti, omasta puolestani on sanottava, että pieni kaipuu jäi parempaa settiä odottamaan.

Vuonna 2022 Deep Purple soitti itselle tärkeämpiä kappaleita pari enemmän, ja olivat myös soitannollisesti todella kovassa vireessä silloinkin. Tällä soittovireellä voi Deep Purplelta kuitenkin odottaa sitä, että se todellakin tulee vielä kiertämään 60-vuotisjuhlansa kunniaksi.