Def Leppard vakuutti ja Mötley Crüe jätti valjun maun perjantaina Rockfestissa

Auringossa kylpeneen Rockfest-perjantain avasi kolmen aikoihin iltapäivällä päälavalla esiintynyt The 69 Eyes. Orkesteri on lähtenyt Suomessa uuteen nosteeseen laulaja Jyrki 69:n taannoisen Vain Elämää -vierailun jälkeen, ja keikkaa oli kokoontunut seuraamaan ilahduttavan runsaslukuinen yleisö kellonaikaan nähden. Keikan avannut kaksikko ”Devils” ja ”Feel Berlin” toi nuoruuden muistot mieleen ja tajusin kuunnelleeni yhtyettä jo pian 20 vuotta. Jostain kumman syystä Rockfestin keikka oli ensimmäinen kerta, kun pääsin näkemään yhtyeen livenä, ja hyvältähän se kuulosti. Osasyy on siinä, että yhtye keikkaili Suomessa pitkän aikaa vähemmän kuin nykyään. Bändi täytyy joka tapauksessa käydä vilkaisemassa loppukesästä vielä uudestaan, kun se tulee festareilla vastaan. Hittejä riittää, ja mikäpä siinä on nautiskellessa. Uudelta levyltä poimittiin singlebiisi ”Drive” ja nimikappale ”Death Of Darkness”, ja loput kappaleista olivat kuusysiklassikoiden läpikelausta bändin levytyshistorian varrelta.

The 69 Eyesin jälkeen kakkoslavan valtasi Von Hertzen Brothers. Yhtye tuntuu nauttivan tasaista kestosuosiota ja tekee säännöllisesti keikkaa Suomessa ja ulkomailla. Bändin lopullinen läpimurto koko kansan tietoisuuteen on jäänyt vuosien varrella kuitenkin tekemättä. Syy lienee polveilevassa progressiivisessa musiikissa, josta ei ole irronnut radiohittejä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Muutamat hitit, joita settiin oli ripoteltu, olivat yleisön tiedossa, ja solisti Mikko von Hertzen tuumasikin ennen alkuaikojen ”Let Thy Will Be Done” -hittiä, että ”tämän varmasti joku tunnistaa”. Musiikkia piirun verran suoraviivaistamalla voisi fanipohja laajentua, mutta haluaako taidetta uhrata kaupallisuuden alttarille on toinen kysymys.

Seuraavana päälavalle nousi Stratovarius sinfonisen intronauhansa saattelemana. Setti polkaistiin käyntiin tuoreimman ”Survive”-levyn nimibiisillä, ja yhtye otti tilan ja yleisön haltuunsa heti ensi nuoteista lähtien. Stratovarius on lähtenyt uuteen nosteeseen edellämainitun ”Survive”-albumin ja mukavasti radiosoittoa saaneiden kappaleiden ”Survive” ja ”World On Fire” myötä. Yhtye ja varsinkin sen rumpali Rolf Pilve tuntuvat viettäneen aikaa treenikämpällä, sillä soitto kulki kaikkine koukkuineen ja kikkoineen todella virheettömästi olematta kuitenkaan tylsän kliinistä. ”Survive” sai setissä tilaa useamman kappaleen verran perinteisiä hittejä unohtamatta. – Ja mikäpä se olisi parempi lopetus keikalle kuin power metal -klassikko ”Black Diamond”, hieman tuoreempi keikkajyrä ”Unbreakable” ja ikivihreä ”Hunting High And Low”.

Stratovariuksen jälkeen ehdin ruokailun ja sosiaalisen kanssakäymisen lomassa vilkaista muutaman kappaleen verran teltassa esiintynyttä Nestoria. Ruotsalaisporukka tekee aivan pätevää kasarirokkia, mutta se on Suomessa vielä suhteellisen pieni nimi. Bändi pitäisi saada omalle klubikeikalle Suomeen, sillä sillä on runsaasti potentiaalia kasvattaa fanipohjaa meilläkin. Bändin radiohitit ”1989” ja ”Signed In Blood” saivat yleisön innostumaan muun materiaalin ollessa vielä tuntemattomampaa festariyleisön reaktioista päätellen. Yhtye voisi olla tulevaisuudessa säännöllinen Suomen-vierailija, kunhan se saisi ensin lisää jalkaa ovenrakoon täkäläisille keikkamarkkinoille. Ruotsalaisyhtyeet kun tuppaavat kiertämään mielellään Suomessa muutenkin.

Rockfest nappasi yhteiskiertueella olevat Def Leppardin ja Mötley Crüen perjantain pääesiintyjiksi. Mötley Crüe veti silmämääräisesti koko viikonlopun suurimman yleisömeren, ja joukossa oli varmasti sellaisiakin, jotka eivät olleet aiemmin päässeet bändiä katsomaan. Kun keikka lähti käyntiin ja solisti Vince Neil avasi ensimmäisen kerran suunsa, paljastui saman tien retkueen heikko lenkki. Tommy Lee, Nikki Sixx ja viime vuonna kiertueelta pois jääneen Mick Marsin korvannut John 5 pitivät pakettia kasassa sen, minkä pystyivät, ja soitto oli jämäkkää. Mutta viimeistään toisena biisinä soitettu rivakkatempoinen ”Shout At The Devil” paljasti Neilin nykykunnon mikrofonin varressa. Kappaleen sanat ajettiin videoscreenille, ja se vain alleviivasi sitä, miten paljon Neil joutui oikomaan tekstiä laulaessaan.

Kokonaisuutena showpuoli oli hieno, pakolliset hitit kuultiin ”Girls, Girls, Girlsistä” ja ”Kickastart My Heartista” lähtien, ja Mötley Crüe on edelleen glam rockin historian kärkinimiä saavutustensa ja musiikillisen sisältönsä myötä. Tässä tapauksessa kaksi yhden hinnalla eli ensimmäinen ja viimeinen kerta taisi kuitenkin riittää bändin todistamiseen livenä. Mötley Crüe on nyt nähty ja saa viivata ”nämä bändit pitäisi vielä nähdä” listalta yli. Seuraavana päälavalla esiintyneen Def Leppardin soundit ja balanssi olivat mielestäni paremmin tasapainossa kuin Mötley Crüella, jonka keikan aikana pyrittiin ehkä peittelemään Neilin heikkouksia runsaan laulukaiun ja tuhdin basson alle.

Pääesiintyjien välissä oli aikaa tsekata kakkoslavalla esiintynyttä Testamentia. Kalifornian thrash metal -legenda tarjosi taatun tiukkaa paahtoa koko setin verran, eikä löysäillyt välillä jalkaa kaasulta. Solisti Chuck Billy oli jälleen oma pirteä itsensä, ja kitaristi Alex Skolnick hymyili eturivin kanssa kilpaa. ”Rise Up” on toimiva settilistan aloitusbiisi varsinkin festareilla, ja keikan paketoi vauhtiheviklassikko ”Into The Pit”. Testamentin väkevä soittokunto iski tavallista enemmän päin näköä edellisenä esiintyneen Mötley Crüen jälkeen.

Päälavalta oli riisuttu Mötley Crüen jälkeen suurin piirtein kaikki ylimääräinen härvelistö videoseinää lukuun ottamatta, ja Def Leppardin keikan perustan muodosti Joe Elliotin ja muun orkesterin vankalla ammattitaidolla esitetty puolitoistatuntinen. Lavaliikehdintä oli aika maltillista, mikä on täysin ymmärrettävää soittajien iät huomioiden. Se kenties tärkein eli soittamisen riemu näkyi soittajien kasvoilta aina, kun kun he livahtivat lavan sivuscreeneillä kukin vuorollaan. Varsinkin rumpali Rick Allen virnuili niin leveästi läpi keikan, ettei jäänyt epäselväksi homman mielekkyys. Hymy alkoi saavuttaa jo eräänkin Beast In Black -rumpali Atte Palokankaan tunnetusti leveää virnettä ja iloista ilmettä. Uutuuslevy ”Diamond Star Halosilta” oli nostettu settiin pari kappaletta, muuten nojattiin hitteihin ”Hysteriaa” ja kumppaneita myöten.

Puolen yön jälkeen olisi ollut tarjolla vielä Stam1nan takuuvarmaa ajoa, mutta allekirjoittanut joutui poistumaan ja keräämään voimia Rockfestin päätöspäivälle. Yhtyeen pitkäaikaisena fanina harmitti lähteä toiseen suuntaan, kun näki taustalakanan roikkuvan paikoillaan ja valoteknikon testailevan kalustoa. Mutta sellaista se monipäiväinen festarointi joskus on.