Klassikoita arvioidessa joutuu siihen epäkiitolliseen asemaan, että yhtäältä tuntuu väärältä arvioida tätäkin 1992 julkaistua levyä nykypäivän standardeilla, mutta toisaalta paluu ajassa taaksepäin on mahdotonta. Lisäjännityksenä on myös se, että arvostelija ei pidäkään levystä ja tulee tölväisseeksi ihmisille tärkeitä pyhiä lehmiä. Demigodin ”Slumber of Sullen Eyes” on levy, joka kuuluu death metalin klassikoihin ja on esimerkiksi Demilichin ”Nespithen” ohella yksi 90-luvun alun Suomi-skenen kruununjalokiviä. Jostain syystä en käsillä olevaan lättyyn ollut vielä tutustunut huolimatta levyn kiistämättömästä statuksesta. Uusintapainoksen tekeminen levystä on jo kulttuuriteko sinänsä, mutta lisäksi alkuperäisen levyn herkulliseksi kylkiäiseksi on lyöty neljä demoa vuodelta 1991.

Albumia pyöräyttäessä huomio kiinnittyy aluksi levyn soundeihin, jotka ovat yhtä likaiset kuin ihastuttavan groteski levynkansi. Yleisesti ottaen on olemassa ainakin kahdenlaisesti soundeiltaan vanhentuneita levyjä: niitä, joiden soundit kuulostavat tuhnuilta nykyajan standardeilla, ja toisaalta niitä, joiden soundit onnistuvat kiteyttämään yhdessä sävellyksien kanssa jotain ainutlaatuista ja ajatonta. Demigod kuuluu onneksi selkeästi jälkimmäiseen kategoriaan. Kitarat kuulostavat nopeasti käyviltä moottorisahoilta sahatessaan edestakaisin äärimmäisen väkivaltaisen ja rikkinäisen kuuloisesti. Soundeista tuleekin yhdessä tremolomaisten riffittelyjen kanssa mieleen At the Gatesin ”Slaughter of the Soulin” paljon likaisempi, seinähullumpi ja verisempi pikkuveli. Soundit eivät ole yhtä muussatut kuin esimerkiksi naapurimaasta ponnistaneen Graven debyyttilevyllä, vaikka kyseisen orkesterin luolamaisuus tuleekin mieleen Demigodia pyöritellessä. Vaikka soundeissa kieltämättä on hyvät puolensa, toisesta näkökulmasta katsottuna ne kuulostavat välillä huonolaatuisen internetlähteen puuroutuneelta äänilaadulta. Toisaalta tämä lienee näkökulmakysymys. Itselleni soundit kuitenkin tekevät kauppansa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Levy pyörähtää käyntiin puhtaalla väkivallalla biisissä ”As I Behold I Despise”. On vaikea saada otetta siitä, miksi yhtyeen manaamat riffimyrskyt kuulostavat niin tuhovoimaisilta. En missään nimessä ole vain vanhan koulukunnan dödiksen fani enkä nostalgisoi menneisyyttä, mutta Demigod pesee lattiaa nykypäivän superpuunatuilla dödislevyillä. Ehkä nopeampien pieksentöjen taika on pintaan miksatussa virvelissä ja äärimmäisten kovien riffien yhteistyössä. Tai sitten jossain muussa, mutta jotenkin tämä vain toimii. Orkesterin kappalemateriaali on kautta linjan tasavahvaa, mutta väkevimmillään yhtye on kiihdytyksissään murhaaviin tempoihin.

Puhtaan väkivallan lisäksi yllätyin Demigodin moninaisuudesta ja tässä mielessä tietynlaisesta progressiivisuudesta. Heti ensimmäinen kappale sisältää vaikka minkälaista osiota liikkuen vaivatta jynssäävistä grooveista hitaampiin melodioihin ja takaisin nahkapiiskaukseen. Näin tapahtuu esimerkiksi juuri biiseissä ”As I Behold I Despise” sekä sitä seuraavassa vedossa ”Deadsoul”, jonka groove tuo ajoittain mieleen Torture Killerin. Myös synkkiä melodioita on ripoteltu läpi levyä, ja nämä melodiat kuulostavat juuri niin viemärinkatkuisilta kuin asiaan kuuluu. Esimerkiksi ”Towards the Shrouded Infinity” ei pelkää flirttailla räjähtävillä melodiajohdatuksilla, jotka vievätkin biisin muistettavuudessaan uusiin sfääreihin. Vokaalit taasen ovat pääasiassa karhumaista matalampaa örähtelyä ja ajavat asiansa ihan hyvin.

Kylkiäisenä tosifaneille on isketty neljä demoa levyltä ”Unholy Domain”, joka on demotettu vuotta ennen itse lätyn julkaisua. ”Perpetual Ascent” on demoista selkeästi vahvinta materiaalia synatunnelmoinnillaan ja on päätynytkin itse levylle toisin kuin muut kappaleet. Demobiisit ovat musiikilliselta linjaltaan lähellä itse levyä ja tuonevat faneille mukavaa lisähypisteltävää. Kipaleet ovat kuitenkin kömpelömpiä riffittelyiltään eivätkä muodosta musiikillisesti yhtyeen terävintä keihäänkärkeä. Silti esimerkiksi ”Reincarnationin” äkkiväärissä kiihdytyksissä on jo kuultavissa Demigodin potentiaali, joka vuoden päästä julkaistulla levyllä lunastettiin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Levyn kuultuaan ymmärtää kyllä, miksi Demigod kuuluu death metalin kiistämättömiin klassikoihin. Verinen väkivalta, omintakeinen tunnelma sekä sävellyksellinen rohkeus loivat tämän uniikin luovuuden purkauksen. Soundit ovat toisaalta sairaan hyvät, mutta toisaalta ymmärrän myös toisenlaiset näkemykset asiasta. Ne kuuluvat kuitenkin levyn identiteettiin. Voisin tietysti nillittää myös joidenkin riffittelyjen puolikierrättämisestä sekä joidenkin komppien liiallisesta toistosta rummuilla, mutta nämä seikat eivät juurikaan tahraa tämän klassikon painoarvoa. Jos olet death metal -diggari ja vanhempi dödis edes hieman uppoaa, tämä riffimyrsky on pakollinen lisäys kokoelmaasi. Jos et vieläkään vakuuttunut, kuuntele vaikka levyn avausraita tai veitsenterävä alkumyllytys biisissä ”Darkened” ja polvistu tämän levyn epäpyhän mahdin edessä.

8½/10

Kappalelista:

1. Apocryphal (Intro)
2. As I Behold I Despise
3. Deadsoul
4. The Forlorn
5. Tears of God
6. Slumber of Sullen Eyes
7. Embrace The Darkness – Blood of the Perished
8. Fear Obscures From Within
9. Transmigration Beyond Eternities
10. Towards The Shrouded Infinity
11. Perpetual Ascent
12. Darkened
13. Perpetual Ascent (Intro) [Demo ’91]
14. Anxiety [Demo ’91]
15. Reincarnation [Demo ’91]
16. Succumb To Dark [Demo ’91]

Demigodin kotisivut

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy