Demolition 23 painoi Turun Logomossa sellaisella energialla, että heikompaa hengästytti

Demolition 23 on pysynyt pitkään lähes myyttisenä bändinä, sillä tehtyään vain yhden äärettömän kovan levyn 90-luvun puolessavälissä ja kourallisen keikkoja, yhtye tuli nopeasti tiensä päähän. Tuon jälkeen levyä ei ollut saatavilla pitkään aikaan eikä keikkojakaan ole tehty sen koommin. Ei ennen kuin yhtye nousi lavalle vokalisti Michael Monroen 60-vuotisjuhlissa Helsingin jäähallissa noin vuosi sitten. Onneksi yhtye innostui sen verran keikasta itsekin, että tälle syksylle he ilmoittivat useamman konsertin, joista Turun Logomo oli vuorossa toisena. Alkuperäinen rumpali Jimmy Clark ei päässyt rundille mukaan, mutta korvaaja löytyi läheltä, sillä muun muassa Monroen omassa bändissä paukuttava Karl Rockfist oli luonnollinen valinta yhtyeen patteriston taakse. Kitaristina toiminut Nasty Suicide korvasi alkuperäisen kitaristin Jay Heningin jo 90-luvulla, joten hyvin lähellä tuon ajan meininkiä oltiin. Levykin on muuten uudelleenjulkaistu viime vuonna bonusbiiseillä varustettuna levyn tuottaneen Little Stevenin Wicked Cool -levy-yhtiön toimesta.

Itselleni Demolition 23 on ollut jäseniensä kovin juttu alkuperäisen Hanoi Rocksin hajoamisen jälkeen, mutta jostain syystä bändin keikat jäivät aikoinaan todistamatta, joten tärkeän äärellä oltiin syksyisen Turun illassa. Myönnettävä on, että vaikka soittoaika oli suhteellisen aikaisin, niin itse koin sen hyvänä asiana. Tosin etukäteen ilmoitettu soittoaika täytti salin vasta vähän ennen keikan alkua. Musiikkina ennen valojen pimentymistä soi muun muassa The Who’ta ja The Lords Of The New Churchia, joilla oli hyvä saada itsensä oivaan vireeseen. 

Aika lailla ennalta ilmoitettuun aikaan basisti Sami Yaffa, kitaristi Nasty Suicide ja rumpali Karl Rockfist kävelivät vokalisti Michael Monroe seuranaan lavalle ja aloittivat settinsä levynsäkin avauskappaleella ”Nothin’s Alright”. Hyvin nopeasti kävi selville illan kuvio siinä mielessä, että energinen ja anteeksipyytelemätön rock ’n’ roll ilman sen suurempia krumeluureja tulisi olemaan homman nimi. Ennen kaikkea silmiin pisti yhtyeen hyväntuulisuus ja soittamisesta nauttiminen, sillä minkäänlaista rahat pois -meininkiä ei todellakaan ollut havaittavissa. Hymy pilkahti jäsenien kasvoille tuon tuostakin ja vaikka Monroe on keulakuvana aivan omaa laatuaan, niin nyt hän ei loistanut ainoana tähtenä, sillä varsinkin kielisoittimien vastaavat Yaffa ja Suicide intoutuivat pelleilemään ja ilmeilemään koko keikan ajan. Muutenkin oli käsittämätöntä ajatella, että koko eturivin jäsenien ikä alkoi numerolla kuusi. Sitä ei olisi millään uskonut, sillä jalka nousi kepeästi ja energiapiikit olivat jatkuvasti punaisella, että itseään vallan hengästytti.

Settilista oli silkkaa rock ’n’ rollin riemujuhlaa, sillä yhtyeen kokonaan läpikäydyn oman levyn lisäksi cover-valinnat osuivat täysin maaliin. Toisaalta mikä tuollaisen ryhmän soittamana voisi mennä pieleen, kun jo bändin nimellä levytettyjen covereiden joukossa oli muun muassa Dead Boysia, Hanoi Rocksia, Iggy & The Stoogesia, The Damnedia ja MC5 -yhtyeitä. Osa covereista oli toki tuttuja vuosien varrelta jo esimerkiksi Monroen soolokeikoilta, mutta ei se niiden tehoa vähentänyt silti yhtään. Itselleni tuntemattomin oli The Ruts -yhtyeen biisi ”Backbiter”, mutta vastaavasti iloisin yllätys oli Hanoi Rocksin ”Back To The Mystery City” -levyltä peräisin oleva ”Tooting Bec Wreck”.

Keikan ensimmäiset yksitoista biisiä vedettiin ilman välispiikkejä ja ensimmäinen niin sanottu hengähdystauko koettiin vasta äärimmäisen kauniin ”You Crucified Me” -biisin muodossa. Sitä ennen sai hoilata mukana ”Endangered Species” – ja ”Same Shit Different Day” -kappaleiden tarttuvia kertosäkeitä, ”Dysfunctional” -biisin iskevää junttakomppia ja kuinka ”Scum Lives On” oli päivitetty muun muassa lauseella ”Putin lives forever”. Välispiikissä Monroe esitteli bändin ja kertoi, että nyt ollaan herran kotikaupungissa, jonka oletettavasti jokainen paikalla olijakin muisti. Bändiesittelyssä Monroe sanoi Rockfististä, että ”he hits hard like Danzig says” ja herra oli ilmeisesti vielä viikon sisällä soittanut keikkoja Danzigin riveissä. Ennen spiikkiä soitettiin ”Hammersmith Palais”, joka mielestäni kaikesta alakuloisuudestaan huolimatta on yksi maailman hienoimmista biiseistä! Guns n’ Rosesin myöskin levyttämä ”Ain’t It Fun” Dead Boys -cover oli jollain tavalla erittäin koskettava, jonka jälkeen surut pyyhittiin puserosta pois raivokkailla versioilla muun muassa klassikoista ”Kick Out The Jams” ja ”I Wanna Be Loved”. 

Oli pysäyttävän herkistyttävää nähdä se ilo ja nautinto, joka Nasty Suiciden esiintymisestä ja soitosta loisti. Sami Yaffa on yksi lempiesiintyjistäni kautta aikain ja jotenkin se energia, monipuolisuus, coolius ja vilpittömyys nappaa niskasta kiinni joka ainoa kerta. Nämä samat kriteerit koskevat toki myös Monroeta ja hän oli yhtä cool kuin aina, mutta kieltämättä häneltä on tottunut sitä jo odottamaan. En ehtinyt koskaan näkemään rumpali Jimmy Clarkia livenä, mutta Rockfist oli mitä oivallisin valinta kaikessa raskaskätisyydessään, joka ei kuitenkaan syönyt svengiä lainkaan. 

Encoret aloittanut ”Deadtime Stories” sai sytkärit nousemaan ja sen jälkeen rokaten ”Love Songin”, ”Machine Gun Etquetten” kautta ”I Got A Right” -klassikkoon. Näillä ilta oli taputeltu ja sain siirrettyä kolmekymmentä vuotta mieltä jäytäneen asian ”nähdyt” -osastolle. Tuskin yleisöstä löytyi yhtään pettynyttä sielua, sillä sen verran täydellisen annoksen kiihkeää rock ’n’ rollia yhtye tarjoili. Tulevaisuudesta Monroe ei lupaillut mitään, koska ei kuulemma muutenkaan juuri asioita suunnittele. Mielenkiinnolla jään kuitenkin odottamaan, että mitä tapahtuu tai tapahtuuko mitään. Yhtä kaikki, Demolition 23 on nyt nähty loistavassa vedossa!

Kuvat: Teemu Kivekäs