Demolition 23. piti täpötäyden Tavastian otteessaan lokakuisena perjantai-iltana

Teksti: Päivi Närvänen Kuvat: Marko Syrjälä

Moni varmasti (itseni mukaan lukien) yllättyi viime keväänä eräänä maaliskuisena päivänä, kun Demolition 23. ilmoitti lähtevänsä klubikiertueelle. Tämä uutinen oli itselleni enemmän kuin iloinen, sillä Michael Monroe on kuulunut ihailemiini artisteihin jo vuosikymmenten ajan. Hanoi Rocksin kulta-aikoina olin tosin aivan liian nuori lähtemään keikoille tai ylipäätään ymmärtämään bändin musiikista mitään, mutta etenkin persoonallinen Mr. Monroe jäi lähtemättömästi mieleen Suosikin artikkelien sekä kuvien myötä. Hieman myöhemmin syttyi sitten rakkaus musiikkiin, joka kantaa edelleen ja varsinkin Michael Monroen uran käänteitä on tullut seurattua erittäin tarkasti. Kävin muutamaa päivää ennen keikkaa katsomassa myös paljon mediahuomiota saaneen dokumenttielokuvan Monroen elämästä, joten niin sanotusti saman teeman parissa kului koko viikko.

Demolition 23. esiintyi toki myös viime syksynä Helsingin jäähallissa Michael Monroen 60-vuotissynttärijuhlissa,
jossa myös olin paikalla. Tuskin kukaan kuitenkaan osasi odottaa siitä poikivan jotain muutakin kuin pelkästään
tuon yksittäisen keikan. Luonnollisista syistä alkuperäiskokoonpanoa ei tuolloinkaan nähty, koska kitaristi
Jay Hening menehtyi jo aikoinaan bändin alkumetreillä ja rumpali Jimmy Clarkilla riittää puolestaan kiireitä
Metallican matkassa.

Joka tapauksessa Michael Monroe, Sami Yaffa, Nasty Suicide sekä Karl Rockfist hoitivat homman kotiin enemmän kuin mainiosti. Tälle ensimmäisenä myyntiin tulleelle, 6. lokakuuta Tavastialla olevalle keikalle halukkaita katsojia olisi ollut tulossa enemmänkin kuin mitä mukaan mahtui, sillä useita lippukyselyitä oli vielä keikkapäivänäkin nähtävillä Facebookin Demolition 23. -faniryhmässä. Toivon mukaan tikettiä ilman jääneet huomasivat käyttää mahdollisuutensa myöhemmin myyntiin tulleen edellisen sunnuntain lisäkeikalla.

Voimistuva tuuli ja vihmova sade piiskasivat lokakuista Helsinkiä, kun lähdin majapaikastani kohti Tavastiaa. Jono ulottui pitkälle katua pitkin, mutta onneksi sisäänpääsy veti hyvin ja kurjassa säässä ei tarvinnut pitkään värjötellä. Sisään päästyä ei muuta kuin takki narikkaan ja salin puolelle katselemaan, missä olisi hyvä paikka keikkaa seurata. Vaikka keikan alkuun oli vielä jokunen hetki aikaa, oli yleisö löytänyt paikalle jo hyvissä ajoin ja lavan edusta aina miksauspöytään saakka alkoi olla jo tupaten täynnä. Lämppäribändiä tällä keikalla ei ollut, mikä sinällään oli pieni harmi, koska olisin mielelläni katsastanut samalla jonkin muunkin orkesterin. Jyväskylässä lämppärinä nähtiin Rimbacher ja Kotkassa Rock-Criminals, joten esimerkiksi jompikumpi näistä olisi ollut mainio vaihtoehto – tosin viimeksi mainittu oli samaan aikaan keikalla toisaalla Helsingissä.

Mitä lähemmäs kello tuli ilmoitettua keikan alkamisaikaa, sitä enemmän tunnelma yleisön puolella alkoi sähköistyä. Viimeiset minuutit olivat täynnä odotusta, joka lopulta palkittiin klo 21.33 Karl Rockfistin, Nasty Suiciden ja Sami Yaffan saapuessa koruttoman vähäeleisesti lavalle. Luonnollisesti viimeisenä itse Mr. Monroe säntäsi tuttuun tyyliinsä paikalle, ja keikka saattoi alkaa ”Nothin’s Alrightin” ensisävelten kajahtaessa kuuluville.

Yleisö nautti kuulemastaan sekä näkemästään heti alusta alkaen, ja monet lauloivat mukana useat biisit sanasta sanaan. Keski-ikä yleisössä vaikutti olevan pitkälti 40 vuoden paremmalla puolen, mutta myös nuorempia faneja oli löytänyt tiensä paikan päälle. Paikalla vaikutti olevan luonnollisesti myös ulkomaalaisia faneja, ja heitä kunnioittaakseen Monroe veti välispiikkinsä englanniksi. Keikalla ei liioin suvantokohtia ollut, vaan yhtye tarjoili toinen toistaan tiukempia biisejä ilmoille. Itse taisin eniten odottaa ”Nothin’s Alrightin” lisäksi ”Scum Lives On”, ”Same Shit Different Day”, ”You Crucified Me” sekä tietysti ”Hammersmith Palais” -kappaleita, enkä joutunut pettymään.

Illan aikana kuultiin Demolition 23.:n ainoaksi jäänyt, mutta sitäkin parempi albumi kokonaisuudessaan. ”I Wanna Be Loved” -biisissä Monroe pyysi yleisöä laulamaan ”loved by you” -lainia, ja saikin varsin innostuneen vastaanoton. Mukaan oli mahdutettu muutamia muitakin covereita ja tottahan toki Hanoi Rocksia: esimerkiksi vallan mainio veto ”Tooting Bec Wreckista”. Melkoisen tykityksen päätteeksi kuultiin loistava The Stooges -laina ”1970”, jonka jälkeen bändi poistui hetkeksi lavalta ennen encoreita. Tässä vaiheessa vierelläni käytiin keskustelua, jossa kaipailtiin mukaan Hanoin isoimpia hittejä – mielestäni ne eivät olisi kyllä mitenkään tähän iltaan sopineet.

Encoret aloitti herkkä ”Deadtime Stories”, jonka Michael Monroe esitti soolona. Biisin aluksi hän kertoi kappaleen syntytarinasta ja Stiv Batorsin kanssa Lontoossa viettämästään ajasta. Herkkä tarina sekä tulkinta innosti useammankin yleisön jäsenen kaivamaan kännykkänsä taskulampun esiin ja joku rohkea kaivoi esille myös sytkärin vanhojen aikojen malliin. Kappaleen loputtua myös muu bändi saapui lavalle takaisin ja keikka jatkui vielä muutaman biisin ajan päättyen toiseen The Stooges -lainaan ”I Got a Right”. Viimein tuli aika loppukiitosten ja Demolition 23. poistui lavalta loppunauhana kuullun ”Hammersmith Palaisin” soidessa.

Michael Monroe ja kumppanit pitivät täpötäyden Tavastian otteessaan koko keikan ajan ja oli helppo havaita yleisön nauttivan kuulemastaan sekä näkemästään. Vaikka olen aina ollut sitä mieltä, että Michael Monroe on Suomen se ainut oikea kansainvälisen tason rokkitähti, oli perjantaisena iltana Tavastian lavalla vielä pari lisää. Katsomossa oli varsin helppoa havaita, että kolmikolla Monroe-Yaffa-Suicide oli lavalla uskomattoman hauskaa yhdessä. Monroen esiintymisessä oli nähtävissä myös samat tutut lavamaneerit kuin aina ennenkin ja hän kävi useasti tervehtimässä eturivin yleisöä.

Tuskin Michael Monroe, Sami Yaffa ja Nasty Suicide olisivat Hanoi Rocksin kulta-aikoina osanneet aavistaa, että esiintyvät samalla lavalla vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Soitto soi vuosikymmenien mukanaan tuomalla rutiinilla, ja erityisesti Sami Yaffan sekä Nasty Suiciden kasvoilla oli nähtävillä useasti leveä hymy. Erityismaininta täytyy antaa meiningistä viimeksi mainitulle: vaikka Nasty ei viime vuosina olekaan keikkaillut aktiivisesti, oli hän todella mainiossa vireessä. Karl Rockfist puolestaan hoiti rumpujen takana oman tonttinsa tuttuun tyyliinsä.

Demolition 23. oli nyt vielä viime syksyn jäähallikeikkaakin kovemmassa kunnossa. Bändin meininki istui kuin nakutettu Tavastian hikiselle rokkiklubille. Jään mielenkiinnolla odottamaan, että seuraako tälle syksyn rundille jatkoa jossakin muodossa, vai päättyykö tämä homma tähän. Vaikutti sille, että tämä oli myös bändille mukavaa vaihtelua. Ainakin itselleni tämä oli juuri sitä energiaa mitä tarvittiin keskelle pimenevää Suomen syksyä, ja poistuin Tavastialta erittäin tyytyväisenä näkemääni.

Settilista:

1. Nothin’s Alright
2. Endangered Species (UK Subs cover)
3. Scum Lives On (Jerusalem Slim cover)
4. Same Shit Different Day
5. Dysfunctional
6. Backbiter (The Ruts cover)
7. What Love Is (Dead Boys cover)
8. Ain’t Nothin’ To Do (Dead Boys cover)
9. You Crucified Me
10. Tooting Bec Wreck (Hanoi Rocks cover)
11. Hammersmith Palais
12. Ain’t It Fun (Dead Boys cover)
13. I Wanna Be Loved (The Heartbreakers cover)
14. Kick Out the Jams (MC5 cover)
15. Problem Child (Hanoi Rocks cover)
16. In the Year 79 (Hanoi Rocks cover)
17. 1970 (The Stooges cover)
18. Deadtime Stories
19. Love Song (The Damned cover)
20. Machine Gun Etiquette (The Damned cover)
21. I Got a Right (Iggy and The Stooges cover)