Derek Sindel Rock Band – IIII

Olen jo pitkään toivonut, että joku rupisempi orkesteri saisi taas aikaiseksi suomalaisen rockmusiikin ultimaalisen julkilausuman. Sellaisen, johon Popeda ei enää pysty. Tuo populäärimusiikin legendaksikin mainittu yhtye iski  1980-luvulla (ja hetkittäin 1990-luvulla) pöytään lukuisia hien hajuisia helmiä. Yhtye ammensi tuotantoonsa polttoainetta 1970-luvun raskaammasta rockista, Johnny Winterista, Dr Feelgoodista ja ylipäätänsä rouheasta meiningistä. Kaiken yllä kiehui nousuhumalainen hulluus, kuin myös tietoisuus ja syvä kokemus pahoista krapuloista. Jostain syystä kokonaisuus on vuosien saatossa brändätty termillä junttirock. No, ihan miten vaan. Vaikka mukana onkin tiettyjä punaniskaisia elementtejä, en ole kokenut kielletyksi nauttia suurella sydämellä Popedan parhaista paloista. Tätä taustaa vasten ymmärrätte varmaan riemuni, kun käteen osui tiedote, jossa tamperelainen yhtye ilmoittaa soittavansa rokkia manserockin jättiläisen, John Lee Hookerin ja ZZ Topin hengessä. Onko Derek Sindel Rock Band napannut jollain yliluonnollisella tempulla ilmasta hartaan toiveeni ja myös onnistunut sen toteuttamisessa?

Ajoittain Derek Sindel yhtyeineen osuu debyyttilevyllään lähelle napakymppiä. Kymmenen vuoden ajan rauhassa viritetty kone käy hyvin öljyttynä vailla yskän häivää. Miehekkään karhea laulu ja mureasti ärjyvä kitara saavat kuulijan kävelemään ympäriinsä kuin Euroopan omistaja. ”Rautatie”, ”Sinä Iltana” ja ”Katso Taaksepäin” taivuttavat ratakiskoa paljain käsin löytäen viskillä marinoidun ytimen tavalla, jota en ole kuullut suomalaisen yhtyeen tekevän aikoihin. Huuliharppu ja naistaustalaulu maustavat tyylitajuisesti juurevana muhivaa keitosta. ”Kohti Rajaa” rokkaa napakasti. Jalka naputtaa lattiaa ja ilmakitara soi. Vastaavasti ”Koski Virtaa” saattaisi hyvinkin olla aamukahvin yhteydessä radiokanavilta kuunneltava raukea tuokiokuva, mikäli tuotannossa olisi avattu  enemmän väripalettia joko preerian tai Tammerkosken ylle lankeavan auringonlaskun suuntaan. Tarttuvampi kertosäe ei tekisi pahaa sekään.

Yhtyeen käyttämissä navigaattoreissa täytyy olla kuitenkin jotain pielessä silloin, kun hienoista lähtökohdista päädytään keskinkertaisuudessaan kulahtaneimman rockmusiikin suistomaille. Perusvääntö, joka perustaa olemassaolonsa epämääräiseen rehellisyyteen vailla muuta tarttumakohtaa on niin pirun tylsää, ettei mitään rajaa. Pointiksi riittäisi esimerkiksi hyvin onnistunut sävellystyö. Kun edes tuo ei toteudu, niin mielenkiinto lopahtaa välittömästi. Avausraita ”Mitsubishi Rock” on yksi esimerkki kappaleesta, joka on syntynyt täysin vailla mineraaleja olevasta kasvualustasta. Vääntöä löytyy, mutta kuoren alta paljastuu blues baarissa soiva yhdentekevä taustamusiikki. Yleisesti ottaen noin puolet materiaalista lipuu ohi korvien huomaamatta.

Jos päätyy vuonna 2015 laulamaan autolla ajelusta, rautateistä, hevosurheilusta ja naisen ottamisesta, olisi hyvä löytää aiheisiin edes jokin uusi näkökulma. Ja DSRB ei osoita tässä edes minkäänlaista yritystä, vaan tyytyy toistamaan vanhoja kuvioita vailla mainittavaa innovaatiota. Mitättömyyksiä tarjoavat sanoitukset ovat yksi syy muistijälkien vähäisyyteen. Kun laulaja ilmoittaa keräävänsä ennen maisemista poistumista matkakassaansa eurojen sijaan markkoja, kuulostaa se jostain syystä mielettömän hyvältä.On myös piristävää, että edellä mainittu ”Mitshubishi Rock” ei käsittele rajuissa skandaaleissa ryvettyvää autoteollisuutta. Mutta siinäpä se sitten onkin. Jos autoteemaan otetaan rinnalle ne huimimmat esikuvat, eli Popedan ”Arskan Kone”, ”Älä Vokota Mua Baby” ja muut alkuihmisyyteen viittaavat testosteronilatingit, on selvää, että esikuva hakkaa luiskaotsaisuudessaan oppipoikansa kymmenen nolla. Ja syy selvään voittoon on Ikurin rokkikoneen täydellinen heittäytyminen aiheeseen. Kun ollaan typeriä tai juntteja, ollaan näitä sitten täysillä, mitään säästelemättä. Tämä pätee myös kokonaisuuden tarkastelussa. Kaipaan levylle härskimpää menoa ja enemmän sonnilauman hurjinta pöhinää.

Osa risuista menee tuottajalle, joka ei ole saanut kaikkea voimalatinkia talteen. Mitä jää siis käteen? ”IIII” on kokonaisuutena mainiota rockia, mutta parannettavaa on reilusti. Kymmenessä vuodessa pitäisi saada aikaiseksi oivaltavampaa ja kaikin puolin rikkaampaa materiaalia. Nyt hukutaan ajoittain petolliseen yhdentekevyyden suohon. Ongelmakohdista huolimatta esikoinen ei ole silti missään tapauksessa menetetty teos. Kyllä miehekkään  pubirockin vääntäjiä tarvitaan liian puhtaaksi valkaistujen keskitien artistien rinnalle. Vasenta yläkoukkua, omaa ilmettä, lisää räkää pönttöön, sekä varovaisuuden ja itsesensuurin pois jättämistä. Noilla tempuilla Derek Sindel Rock Band lataa baanalla täyttä vauhtia seuraavalla levyllä. Veikkaan yhtyeen pääsevän seuraavalle tasolle kuumuutta tihkuvan rokkibaarin lauteilla jo nyt.

7/10

Kappalelista:
1. Mitsubishi Rock
2. Kohti Rajaa
3. Alas
4. Satelliitti
5. Rautatie
6. KoskiVirtaa
7. Sinä Iltana
8. Aika Ottaa (Uusi Nainen)
9. Katso Taaksepäin
10. Valehtelija
11.Siniset Silmät

Derek Sindel Rock Band naamakirjassa

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen

 

 

Kommentoi julkaisua