”Destroyer” nosti KISS-yhtyeen uran nousukiitoon – Synttäriarviossa 50 vuotta täyttävä klassikkolevy

Amerikkalainen rock-legenda KISS julkaisi neljännen studioalbuminsa ”Destroyer” 15. maaliskuuta 1976. Tänä vuonna viisikymppisiään juhliva albumi julkaistiin Casablanca Recordsin kautta. ”Destroyer” oli tavallaan tietynlainen vedenjakaja, näytön paikka ja tärkeä levy yhtyeelle: isoja hittejä pitäisi saada lisää, ja biisejä pitäisi saada aikaan vakavammistakin aiheista kuin naiset ja muut rock ’n’ rollin ilot. Yhtyeen pitäisi siis ikään kuin alkaa kasvaa aikuiseksi. Avuksi tähän palkattiin tuottaja Bob Ezrin, jonka kanssa saatiinkin aikaiseksi erinomaista jälkeä – myös yhtyeen myöhemmillä albumeilla. ”Destroyerin” myötä myös KISSin musiikillinen ilmaisu muuttui huomattavasti aiempaa hiotummaksi, minkä voi lukea suurelta osin juuri Ezrinin ansioksi. ”Destroyer” on myös ensimmäinen KISSin studioalbumi, jolla vaikuttaa yhtyeen ulkopuolisia muusikoita ja jolla yhtye käytti myös muiden lauluntekijöiden työstämiä kappaleita. Viihdyttävänä knoppitietona kerrottakoon myös, että Bob Ezrin ei pistänyt yhtyettä hikoilemaan pelkästään studiossa, vaan myös sen ulkopuolella: hän laittoi muusikot koulun penkille istumaan musiikin teoriaopintojen alkeiden pariin. Tälläkin panostuksella niitettiin myöhemmin heinää – esimerkiksi rakenteellisesti aiempaa monipuolisempina kappaleina.

”Destroyer” rakennettiin huolella, ja kokonaisuus on tarkkaan mietitty kappalejärjestyksestä lähtien. Sen legendaarinen avausraita ”Detroit Rock City” on käynnistänyt yhtyeen konsertit ihan viime päiviin asti. Biisi kertoo tositarinan fanin traagisesti päättyvästä matkasta KISS-konserttiin. Paul Stanleyn hieno vokaalisuoritus, loistava ja yhä muistettava kitarasoolo sekä Peter Crissin ankarasti studiossa työstämä rumpuosuus kruunaavat yhden hard rock -historian parhaista esityksistä. Kappaleen nimeen perustuva elokuva tehtiin 30 vuotta myöhemmin – yhtye itse luonnollisesti tekee tässä myös pienen piipahdusroolin.

Albumin ikimuistoisimpiin kappaleisiin lukeutuu ehdottomasti myös ”God Of Thunder”, jonka Bob Ezrin yllättäen päätti antaa Paul Stanleyn sijasta basisti Gene Simmonsin laulettavaksi. Tämä päätös jäi myös pysyväksi osaksi yhtyeen liveshow’ta: juuri tämän kappaleen aikana Simmons teki aina kuuluisan verensylkemisrituaalinsa.

Levyn keskivaiheilta löytyvä, kitaramelodiastaan tunnistettava ja tarttuva yhteislaulubiisi ”Shout It Out Loud” on myös todellinen KISS– klassikko. Kappale oli keikkasetissä vakiosti mukana ja on yhä tänäkin päivänä yhtyeen tunnetuimpia kappaleita.

Balladeja ”Destroyer”-albumilta löytyy kaksi: ”Great Expectations”, joka ei ole tyypillinen rakkausteemainen kappale, vaan siinä kerrotaan yhtyeestä lavalla faninäkökulmasta sekä ”Beth”, joka nousi yllättäen koko albumin suurimmaksi hitiksi, nostaen sen sijalle 7 Billboard-listalla. ”Beth” on edelleen KISSin menestynein singlejulkaisu Amerikassa. Peter Criss oli tehnyt kappaleen jo ennen liittymistään KISSiin. Kappale kertoo hieman muunnellusti vanhan bändikaverin tyttöystävästä, joka tykkäsi häiritä yhtyeen studiotyöskentelyä soittelemalla sinne ahkerasti.

Kuunneltuani ”Destroyeria” kokonaisuutena vuosien tauon jälkeen, huomasin kappalemateriaalin olevan osittain laadullisesti ihmeen epätasaista. Toisaalta albumilta löytyy iso osa yhtyeen suurimmista hiteistä, jotka ovat jääneet osittain jopa osaksi rockin historiaa. Sitten taas esimerkiksi kappaleet ”King Of The Night Time World”, ”Flaming Youth” ja rakkauden aitoutta pohdiskeleva ”Do You Love Me?” ovat sinänsä ihan kelpo biisejä, mutta jäävät auttamatta isompien hittien jalkoihin – vaikka ”Flaming Youthille” etukäteen odotettiinkin ainakin kohtalaista singlemenestystä. Nämä kappaleet ovat myös musiikilliselta rakenteeltaan selvästi yksinkertaisempia; voisi sanoa, että ne kuulostavat ”alkuaikojen KISSiltä”. ”Rock n´roll Partyn” sielunmaailmaa en edes ymmärrä: puolitoista minuuttia kohinaa ja takaperin laulettuja sanoja. Varmasti muitakin täytevaihtoehtoja olisi löytynyt. Noh, kaikkea huumoria ei ehkä tarvitse tajuta. Osa albumin biiseistä on varmasti tehty jo kauan ennen levyn tekoprosessia, joten epäilen, että nämä biisit on vain päätetty ottaa mukaan levylle ja luottaa siihen, että muutama iso hitti riittää kantamaan levyä. Ja näinhän siinä kävi.

Aika on kohdellut ”Destroyeria” hyvin. Levyä kuuntelee edelleen hyvin mielellään ja itse ainakin arvostan kovasti, että nykyisessä ärsyttävyyteen asti ylituotetussa äänitemaailmassa pääsi vielä hellimään korviaan ihanan rehellisen ja pelkistetyn rocksoundin parissa. Ja ”Beth” kyllä ansaitsee paikkansa. Se on aivan käsittämättömän hieno kappale jousisoittimineen ja Peter Crissin herkän, särkyvän laulun säestämänä.

”Destroyer” on omalla tavallaan juuri se albumi, joka todella alkoi tehdä bändiä isoksi. Kaikki sen jälkeen tehty on musiikillisesti skarppia – ja toki kaupallisesti mietittyä. Siinä ei siis ole mitään pahaa.

Omat suosikkini KISS-albumeista ovat vuoden 1984 ”Animalize” ja vuonna 1992 julkaistu raskaampisoundinen ”Revenge”. ”Destroyer” saattoi nyt saada allekirjoittaneelta uuden kukoistuskauden levylautasella.