Devin Townsend Project, Periphery, Shining @ Circus, Helsinki, 22.03.2015
Matkalla Circukseen mietiskelin, monesko Devin Townsend -livekeikkani tämä oli ja herättikö se minussa innostumista, vaikken Peripheryä ollut ennen nähnytkään ja Shininginkin vain kerran. Tunsin pientä väsymystä ja innottomuutta, joten nämä ajatukset juoksuttuivat kuin itsestään epämukavuuden ja mukavuudenhalun ahtaasta välistä. Paikalle saapuessani huojui oven ulkopuolella toistasataametrinen ihmisjono talvisen kylmässä kevätsäässä. Hiljalleen jonon lyhentyessä alkoi kuitenkin mahan pohjassa kipristellä, eikä se tällä kertaa ollut myrkytetty kebab-annos vaan jännityshän se siellä kyti ukkelin mahalaukussa. Ovelle päästessäni itki nainen ovimiehen edessä kuin pieni lapsi. ”Mä haluun päästä keikalle!”, jonka päälle dramaattinen itku, kuin ei olisi mies tullutkaan sodasta takaisin. Silloin sen oivalsin: tänään tulee olemaan hieno keikkailta!
Päästessäni sisään oli jono ulkona edelleen yhtä pitkä, ellei jopa pitempi kuin itse sen perälle astuessani. Samaan tahdin iskuun lätkähti narikkalappu kouraan ja norjalaisen jazzmetallipumppu Shiningin ensimmäisen kappale sisään. Shining aloitti soittonsa 19:30, mutta ovet avattiin vasta 19:10, mikä oli kummallinen ratkaisu, sillä ihmiset jonottivat edelleen pääsyä sisään, vaikka toiminta siellä oli jo pistetty käyntiin. Ehkäpä tällä saatiin VIP-lippujakin myytyä, ne kun takasivat sen, että varmasti pääsi näkemään kaikki yhtyeet alusta asti, tiedä häntä.
Takaisin Shiningiin. Yleisöä tosiaan oli kerennyt vasta lavan edustan täyttämään, mutta siellä nousi jo iloisesti käsiä ja päitä heilui musiikin tahtiin. Kuutisen kappaletta kerkesi yhtye puolituntiseensa mahduttaa, puolet niistä uusimmalta “One One Onelta” ja toiset “Blackjazzilta”. Yhtye esiintyi hyvin edukseen ja saikin loppujen lopuksi varsin mukavan vastaanoton yleisöltä, joka tosin tuntui hämmentyneeltä mutta kuitenkin kiinnostuneelta. Tämänkaltainen reaktio oli aika lailla edelliselläkin Devin-lämppärikeikalla Kaapelitehtaalla neljä vuotta sitten. Varsinkin kimurantti, epämääräinen ja äkkiväärä “HEALTER SKELTER” sai aikaan suurimman hämmennyksen, vaikka yleisö vastasi pitävänsä suuresti jazz-metallista. Tällä kertaa sain itsekin enemmän irti bändin antimista, sillä kappaleet olivat itselleni entuudestaan tuttuja. Muuten olisin ihmetellyt kuten muutkin.
Soundimaailma oli häiritsevä ja korviin tikulla sörkkivä, mutta kuitenkin hyvällä tavalla: aivan kuin pitäisi saada vaikut kaivettua korvista. Yhtyeen musiikki herättää paljon ajatuksia ja tuntemuksia, jotka sitten lisätään kattilaan täynnä kaaosta. Bändi ei säästellyt energiassaan vaan otti yleisöstä tiukan panttivankiotteen, jolloin oli selvää, kuka määräsi tahdin. Laulaja Jørgen Munkeby on varsin mainio keulahahmo. Miellyttävää oli seurata hänen kitaran ja saksofonin soitantaansa, mielipuolista silmien pyörittelyä ja syljen lentoa, joka kastoi eturivin otsat. Kaikin puolin onnistunut lämmittelyveto, harmi vain, että aika jäi niin lyhyeksi. Tulipa lavalta käsin sekin tieto, että uutta levyä olisi tulossa syksyllä. Jos jollain lausahduksella pitäisi yhtyeen musiikkia määritellä, sanoisin näin: Jos Shining olisi puolukka, et tahtoisi sitä pyörimään pilluusi. Se jättäisi sinusta vain veristä muussia.
Reilun vartin tauon jälkeen aloitti soittonsa Periphery, jonka aikana oli miltei koko tupa täysi. En tunnistanut itseäni enää yhdeksi yleisön jäsenistä, kun ikäjakauma tuntui putoavan heti reilulla kymmenellä vuodella omastani. Siirryin siis suosiolla lähemmäs miksauspöytää ja annoin lasten tanssia. Itse en ole täysin perehtynyt yhtyeen musiikkiin. Ensimmäinen kappale “Icarus Lives!” ja sitä ympäröivä albumi on itselleni ainakin pintapuolisin tuttu, muuten bändin tuotanto on jäänyt miltei kokonaan pimentoon. Syynä tähän on oma kyllästymiseni yhtyeen musiikkigenreen, siispä taas pääsee nakkaamaan ilmoille sen sanahirviön – djentin. Alussa hieman kyllästytti, sillä kappaleita oli paikka paikoin hankala erottaa toisistaan, koska kaikki meni tuttuun keskitempoiseen rytmiin, jossa bassorummun iskut osuivat kielisoittimien kanssa samaan kohtaan ja kertsit olivat kivasti mukavia ja radiokelpoisia. Kuulostaako tutulta? Suurimmaksi ongelmaksi sanoisin, etteivät yhtyeen äärilaidat mene tarpeeksi kauas toisistaan: raivo ei tunnu uhkaavalta ja vaaralliselta, kun taas kauneus ja pehmeät arvot kuulostavat pakotetuilta ja päälleliimatuilta. Sama kävi aikoinaan Killswitch Engagen kohdalla, kun kyllästyin jöötteporisoundiin. Kun ei vain sytytä.
Mutta ennen kuin siellä nuoriso repii piponsa, nuuskapussinsa ja alkaa latoa arvostelijan some-seinille ilkeitä häshtägejä, kerrottakoon, että mitä tahansa mieltä itse olin, yleisö näytti syttyvän täysillä Peripheryn esitykselle, eikä ihme. Bändi soitti hienosti yhteen, oli vahvasti läsnä ja vuorovaikutuksessa yleisön ja sen energian kanssa. Vaikka laulaja Spencer Sotelo valitteli flunssaista ääntään, ei sitä juurikaan kuullut hänen laulustaan, joka kiipesi kivasti sinne ylärekisteriin ja hyppäsi alas karjuntaankin. Keikka oli myös mukavan noususuhdanteinen. Varsinkin setin viimeiseksi jäänyt “Graveless” oli varsin nautittavaa seurattavaa. Kivasti siellä circle pitti jaksoi pyöriä ja daivasipa Sotelokin yleisön sekaan. Tämä jätti itsellenikin hyvän maun keikasta – puhumattakaan haltioituneesta yleisöstä. Yhtyeen veto tuntuikin lämppärivetoa tai special guestin virkaa suuremmalta. Lähemmäs 50 € euroa lipuistaan maksaneet yleisön edustajat saivat varmasti jo lämppäreistä vastinetta rahoilleen.
Sitten olikin pääaktin aika. Tuttuun tapaan roudauksen ajan screenit suoltivat fanien tekemää taidetta Devinin naamaa hyväksikäyttäen (tirsk), minkä jälkeen tuli pari jaksoa Ziltoid-nettisarjaa. Eikä aikaakaan kun Devin Townsend Project oli lavalla Devinin kiitellessä vuolaasti yleisöä. Soimaan pärähti “Truth”, jota seurasi “Deathray” uudelta tupla-albumilta. Alkuun oli hankala saada selvää kappaleista, sillä rummut oli miksattu kaiken muun yli jopa niin kovalle, ettei taustanauhoista saanut selvää, mikä on ennenkuulumatonta Devinin keikalla. Itse seisoin keskellä salia, joten uskon saman ongelman olleen monella muullakin. Ongelma paisui entisestään seuraavan kappaleen aikana, kun en edes tunnistanut meneillään olevaa biisiä. Rumputulen seasta en erottanut ensin lain, että meneillään oli “Namaste”, jota Devin ei ole tietääkseni ainakaan Suomessa ennen soittanut. Tämä olisi ollut kiva tajuta kappaleen alussa eikä lopussa. Onneksi rumpuvoluumi hieman laski keikan edetessä, jolloin palasi kuuntelunautintokin.
Devin tokaisi mikkiin haluavansa soittaa jotain sellaista, mitä yleisö ei ollut ennen kuullut. Illan aikana kuultiin edellä mainitun “Namasten” lisäksi myös “Night” sekä “Christeen”, jotka olivatkin melkoinen piristysruiske niiden vanhojen tuttujen sekaan. Itse olen saanut vähän sen kuvan, että Devinin kiireisen sävellyskynän, projektityöstön ja keikka-aikataulun takia ei Devin Townsend Project ole kerennyt ainakaan normikeikoille hirveästi uutta materiaalia opettelemaan. Devin käy Suomessakin nykyään pari kertaa vuodessa, joten väkisinkin tietyt kappaleet palavat puhki livenä. Tällä kertaa tarjolla oli kuitenkin ihan miellyttävä setti, johon kuului muutama uutuuskappale, jokunen ennen kuulematon ja kourallinen vanhoja tuttuja. Suurin pelko ennen keikkaa olikin, tuleeko tästä toisto edellisestä keikasta. Onneksi näin ei aivan käynyt.
Sama flunssa, joka edellisen yhtyeen laulajaa vaivasi, oli tarttunut myös Deviniin. Satuin jututtamaan keikan jälkeen yhtä VIP-lippulaista, joka oli tunti pari ennen ovien aukeamista päässyt tapaamaan yhtyeitä. Hän osasi kertoa, että siellä oli koko DTP ja Periphery vähän taudin runtelemana. Tuntui siltä, että Devin-ukkeliin se vaikutti pahemmin kuin nuorempaan djent-kolliin. Tätä ei tosin huomannut juuri lainkaan, kun Devin palasi encoren jälkeen yksin akustisesti vetämään “Ih-Ah”-kappaleen, mutta muuten hän vaikutti turvautuvan korkeiden laulukohtien sijaan karjumiseen, joka kuulosti vähän hupsulta tällaisen laulukouluttoman korvaan. Encore-sääntöön ja muuhun rocktähteilyyn ja -korniuteen Devin otti välispiikeissä hauskasti kantaa. Kuten hän usein ennenkin on kysynyt: missä menee oman itsensä ja rocktähtiroolin raja? Vaikka hänellä olikin välillä vaikeuksia laulun kanssa ymmärrettävistä syistä, pystyy hän aina omalla persoonallaan viihdyttämään illasta toiseen.
Mikä olisikaan loppukaneetti keikalle? Tietyllä tapaa on hitaasti alkanut tuntua siltä, että vuoden parin mittainen tauko Devin-keikoille tekisi hyvää, ettei tule ylitarjonnan ähkyn fiilistä, varsinkin kun tätä iltaa edeltävä Devin Townsend Project -keikka tuntui vanhan toistolta. Kuitenkin tämä keikka osoitti sen, että sieltä aina putoilee jotain uutta ja ihmeellistä, varsinkin kun miehen julkaisutahti on ollut valtaisa viimeisten vuosien aikana. Tottahan toki Devin-jumaloijan pitää käydä joka keikka katsomassa, mutta toki ymmärrän muiden halun jättää keikan silloin tällöin väliin. Ja mitä tähän keikkailtaan tulee, oli se kaikin puolin onnistunut ja maittava, vaikka olikin niitä ongelmia mm. flunssatautien ja keikkapaikan järjestelyiden kanssa. Yksinään Devin Townsend Projectin keikalla ei tämä ilta olisi ollut niin onnistunut, vaan lämppärit hoitivat hommansa moitteettomasti, kuten noiden kahden bändin kuuluukin. Perkele, pidän tästä jälkimausta, sillä tämä on hyvä.
Mainos päättyy
Teksti: Ville Syrjälä
Kuvat: Nelly Tatti