Devin Townsend – Z²

Tässä sitä taas ollaan, hullu kanukki jälleen asialla pyöräyttäen tuplalevyllisen pihalle! Sitä aina ajattelee sen ympyrän sulkeutuneen, jonka ensi pensselivedon Devin Townsend lähti maalailemaan seitsemisen vuotta sitten, jolloin kahvinjanoinen vieras avaruudesta, Kaikkitietävä Ziltoid, ensimmäisen kerran laskeutui maankamaralle. Sammal ei olekaan tuota rullaavaa murikkaa täysin peittänyt ja mäkeä näyttää edelleen riittävän, joten antaa mennä vaan! Nyt täällä on jälleen tuo olio, jonka metkujen varalta ihmiskunta on osannut varautua. Tästä tuplasta onkin toinen puolisko, ”Dark Matters”, omistettu Ziltoidille, ja toinen on uusi Devin Townsend Project-albumi, joka kantaa nimeä ”Sky Blue”. Sointuu kivasti Devinin ”bipolaaritteluun”, joksi sitä meillä leikkisästi mielisairaalassa nimitellään. Noh noh, hupsuttelut sikseen ja ”Z²”:n arviointiin!

Sky Blue

Tupla-albumin ykköspuolisko lähtee liikkeelle siitä, mihin yhtye ”Epicloudilla” jäi. ”Rejoice” ja ”Fallout” ovat edellisen lätyllisen veroisia energisiä, kirkasotsaisia ja eloisia takeaway-naposteluja. Sen jälkeen fiilis muuttuu viipyilevämmäksi, sillä ”Midnight Sun” ja ”A New Reign” voisivat hyvin olla Devinin soololevyiltä ennen DTP-aikoja. Tähän tyyliin tuntuukin levy etenevän; tyyli vaihtelee ”Addicted!”:n ja ”Epicloudin” hevipoppiksesta ”Terrian” maalailevimpiin maisemiin. Pyörittelyt sikseen, onhan tämä nyt aika pitkälti ”Epicloudin” seuraava askel. Anneke van Giersbergenin kaunis ääni lurittelee siellä edelleen ja levy jopa loppuu ”Gracen” tyyliseen yhteislauluralliin ja kuorohoilaukseen.

Levyä kuunnellessa tulee siis välillä hieman kierrätysmateriaalin tunne, mutta ei sekään vaivaa, kun koukkua ja eeppisyyttä tulvii ja myrskyää niin, että pato murtuu, caprien puntit kastuu ja kalastajalakki yskäistyy kaljun päältä pöpelikköön. Vaikka sitä usein luulee nauttivansa machomaskuliinihevarina vain raakamakkarasta, hiivaoluesta ja ”Turpaanveto & Väkisinmakuu” -soundtrackista, huomaan kuuntelevani nonstopina albumin nimeä kantavaa kaunista poppisnamua, joka vie viimeisetkin miehisyyden rippeet mennessään. Pian huomaa katselevansa kissavideoita itkien pörrötossuissa liukastellen ja pehmeät arvot täyttävät elämän. Saapuu pisteeseen, jolloin ysäripopille kumarteleva ”Silent Militia” saa jättämään käsilaukun ja drinkin baaritiskille tyrmäystippoja keräämään, kun säntäilee tanssilattialle hame solmussa pyörähtelemään miespakarat vilkkuen.

Huonoa hetkeä ei tälle ykköspuolelle mahdu. Tätä lähemmäs stadionrockia ei taida Devin Townsend päästä ilman, että alkaisi kuulostamaan yhtä juustoiselta kuin U2. Tämä ei tosiaan tarjoile mitään Casualties Of Cool-tyylistä syrjähyppyä, vaan pelkästään paljon positiivista energiaa ja taivaansineä, joista on puristettu Devinin multikerrostavan biisintekomasiinan kautta lasillinen maukasta mehua, jota mielellään kulauttelee lasi lasilliselta. Kannattaa silti varoa pientä ähkyä, joka saattaa yllättää nautittuna liikaa kerralla.

Dark Matters

Jos ensimmäistä Ziltoid-albumia vaivaa alhaisen tuotantoarvon riittämättömyys sen suuren maailman esille tuontiin, on asia tällä kertaa aivan toinen. Midirummut ovat tiessään, tilalla ääninäyttelijöitä, kuorolaulua ja orkesteria. Kaikki on melkoisesti isollaan! Tietyllä tapaa pidin ensimmäisen Ziltoidin itse pikkukätösin tehdyn kuuloisesta karvalakkimaisuudesta, mutta kyllä tätä överipaljoutta mielellään pyörittelee kuuloaistien makunystyröissä. Mielenkiintoisia ovat myös levyllä vierailevat ihmiset, nimittäin avant-garde rockia veivaavan Stolen Babiesin Dominique Lenore Persi ja kanadalainen showpainija Chris Jericho.

Tällä kertaa paino tuntuu olevan enemmän musikaalissa kuin itse hevimetallissa. Levy kuulostaa vanhan ajan radiokuunnelmalta, jonka soundtrackina on metallimusiikkia. Juonen kuljettaminen on saanut enemmän jalansijaa ja kertojaäänen ja ääninäyttelijoiden rooli on kasvanut. Hupsuttelua ja pieruhuumoria on yhtä lailla, mutta itse musiikki tuntuu jääneen enemmän taka-alalle, kuten myös Ziltoid-hahmo itse. Tämän takia tuntuvat välillä vahvat biisikokonaisuudet ja niiden koukut katoavan, jolloin homma menee pelkäksi tarinan kuljettamiseksi. Itselleni teemallisissa ja juonellisissa albumeissa on tärkeämpää musiikki kuin tarina, joten väliajoin homma töksähtelee.

Mitään hittirallia ei meinaa tältä levyltä oikein revetä, lähinnä vain mielenkiintoisia musiikkikohtauksia, kuten ”Ziltoidian Empiren” pakokohtaus ja sen Strapping Young Lad-mäisyys, jota on myös kuultavissa ”Ziltoid Goes Homessa” ja kyllä tuo introkappaleen Ziltoidin ”tunnusmusiikki” on korvamatoloinen. Muu albumi tuntuu menevän vahvasti suuren hevioopperan luomisessa, jota kannattelee raskas metallivyörytys, jonka poukkoilu on yllättävän vähäistä.

Kaikki tuntuu olevan kohdillaan tälläkin levyllä ja toteutus on hiottu loppuunsa viimeistä siveltimen vetoa myöten. Levyllä kuulee ahkeroinnin ja työtuntien paljouden, eikä mikään kuulosta puolivillaiselta. Uskon Devinin onnistuneen täydellisesti siinä, mitä tältä projektilta hakikin. Teknisesti koko paketti on kertakaikkiaan ”overwhelming” (en keksinyt parempaa suomenkielistä sanaa, koska oon niin vitun jenkeist niinku). Ainut asia, joka minua tässä kaikessa jää vaivaamaan, on sen musiikin jääminen liiaksi tarinakerronnan alle, eikä tämä ole mikään mitätön asia. Jään siis enemmän arvostamaan toteutusta ja kaiken suuruutta kuin itse musiikin hedelmällistä maan täyttävää juurikasvustoa. Pikkusen jäin myös kaipailemaan Genen tai Dirkin tatsia rumpukalvoille, vaikka Hra Van Poederooyen itse peto onkin.

Toki minulle se ensimmäinenkin Ziltoid-levy meni ensikuulemalta pään yli vilahtaen, koska itse surin vielä SYL:n loppua. Silloin se levy tuntui vaan isolta keskisormelta, mutta ajan myötä opin innostumaan siitä lätystä. Samanlainen tapaus saattaa olla tämä kakkososakin. Aukenee sitten paremmin ajan myötä, kun on sille rakentanut tarpeeksi suuren temppelin päähänsä. Nyt siellä vaan häärää munkkeja ja kaikenlaisia kaapumiehiä, huspois sieltä!

Yhteenvetona sanottakoon se, että on pakko ihailla, miten siitä loppuun palaneesta rastapäästä on muovautunut näin kunnianhimoinen ja alati muusikkona kasvava ja monipuolistuva kaljupää, joka jokaisella uudella levyllä vie aina maton alta. Sen tämäkin tupla saa aikaisiksi. Omaksi lempparikseni tältä tuplalta nousee ”Sky Blue”. Vaikkei se mitään pyörää uusiksi keksikään, se rullaa vaan niin nätisti, että kyllä se melko tyylipuhtaasti kympistä alas tulee. ”Dark Matters” jää hieman etäiseksi, aivan kuin Kiinan muurilla tai Machu Picchulla käynti: onhan se valtaisa ilmestys, muttei sinne haluaisi asumaan jäädä.

On sitä näemmä tulossa kolmenkin cd:n versio tästä paketista, jossa ”Dark Matters” olisi myös ilman dialogiaa, mutta ei se kuitenkaan olisi enää sama asia. Eihän sitä makaronilaatikkoakaan syödä ilman sitä kovaa juustokuorta, vaikka se suussa paremmalta tuntuisikin. Nyt puhutaan silti tupla-albumista, ja sen kummatkin puoliskot komppaavat toisiaan saumattomasti, joten varsin onnistunut paketti kyseessä. Artistin rahoittaminen etukäteen kannattaa varsinkin silloin, kun saa jotain kivaa takaisin! Tässähän pitää alkaa seuraavaksi varailemaan lippuja sinne ensi vuoden Royal Albert Hallin keikalle, jossa tämä koko pakkaus rykäistään ykkösellä läpi. ”Huh, hellettä, sano jänis pakkasta.“ Faijan juttuja…

8/10

Kappalelista:

CD1 – Sky Blue

01. Rejoice
02. Fallout
03. Midnight Sun
04. A New Reign
05. Universal Flame
06. Warrior
07. Sky Blue
08. Silent Militia
09. Rain City
10. Forever
11. Before We Die
12. The Ones We Love

CD2 – Dark Matters

01. Z2
02. From Sleep Awake
03. Ziltoidian Empire
04. War Princess
05. Deathray
06. March of the Poozers
07. Wandering Eye
08. Earth
09. Ziltoid Goes Home
10. Through the Wormhole
11. Dimension Z

www.facebook.com/dvntownsend
www.hevydevy.com/

Kirjoittanut: Ville Syrjälä

Kommentoi julkaisua