Diablo – Silvër Horizon

Metallin, miksei myös kaikkien musiikkilajien ylitarjonnan aikana tuntuu oudoksuttavalta, että jokin yhtye kehtaa pitää seitsemän vuoden tauon levyjensä välissä. Siksi menikin hetki ihmetellessä ”lopettiko se Diablo, oliko ne jollain tauolla vai mitä ihmettä?”. Ei, kyllä sitä vaan ihmisten elämään mahtuu muutakin kuin metallitähteys ja rockjumaluus, näin olen ainakin kuullut. Edellinen ”Icaros” aikoinaan jatkoi sitä hyväksi totuttua Diablo-linjaa ja saikin sekä arvostelijoilta että kuulijoilta lämpimän vastaanoton, mutta useasta suunnasta omiin korviini tuolloin tarttui soraääniä, jotka moittivat yhtyeen jääneen polkemaan paikalleen. Diablolla saattaa myös olla mahdoton tehtävä uusilla levyillään ylittää sitä ylistystä, minkä paahteessa ”Eternium” on syntymästä asti paistatellut. Vakuuttavalta kuitenkin ensisinkku ”Isolation” tältä ”Silvër Horizon” -albumilta kuulostaa, joten kaikki on mahdollista.

Albumin lyriikoihin on ammennettu vuonna 1956 julkaistusta Aniara-nimisestä tieteisnovellista. Tätä teemaa on myös väritelty ympäri albumia kappaleiden liimauskohtiin. Musiikin kuitenkin tunnistaa silkaksi Diabloksi, jolloin heidän rakettinsa ei valtavan korkeissa, tieteiselokuva henkisissä sfääreissä kiitele. Albumi hengittää lähempänä maankuorta kuin ajelehtii painovoimattomana pitkin kosmoksia. Onhan noita metallialbumeita tehty, joissa sillä avaruusmatkailutunnelmalla on mehusteltu jo äklötykseen asti, joten tämmöinen kevyempi rakettilento, joka on kuin kenkäisty kevyesti Puijon tornin ja Salpausselän hyppyrimäkien ylitse, tuntuu jotenkin raikkaalta ja kotoiselta. Tulee ihanasti mieleen ne Pikku-Kakkosesta tutun Nukkumatin kuurakettilennot. No, mutta tajusittekin varmaan jo pointin.

Saundimaailma on vaikkapa ”Icarokseen” verrattuna raikkaampaa ja kirkkaampaa, jolloin taustalta puskevat syntikkasoitot ja muut urkutaustat ottavat enemmän tilaa, joka tietenkin palvelee avaruusteemaa. Sävellyskynä on myös tällä kertaa ollut terävämpi ja mutkittelevampi. Silkan jyräämisen ja päällekarkauksen sijaan musiikki koukeroi ja kurvailee selvästi enemmän siihen nähden, mitä yhtyeeltä on totuttu kuulemaan. Materiaalista kuulee kyllä että seassa on riffejä sieltä kuuluisasta työpöydän laatikosta, kuten myös uusiakin tuulahduksia. Tutut elementit ovat silti siellä soittimiensa takana: Rumpali-Heikki ohjailee raketin jokaista liikettä mutkikkaalla ja taitavalla, mutta silti niin vaivattomalla otteellaan, joita basisti-Aadolf ja rytmikitaristi-Rainer tukee omalta osaltaan muodostaen lihan ja paksun nahan luiden ympärille. Tämmöinen patukka putoaisi melko nopeasti lentoradaltaan, ellei millintarkkaa ja tehokasta tulitukea lead kitaristi-Utriainen antaisi osuen jokaiseen kohteeseensa. Tähän kaikkeen lisättynä laulaja-Rainerin rankka karjunta vahvalla suomalaisaksentilla, joka vielä kaupan päälle herkimmillään ujeltaa ja ottaa enemmän taiteellisia vapauksia kuin mitä aiemmilla levyillä on kuultu. Heti tietää olevansa suomalaisen, laadukkaan metallikäsityön äärellä.

Levyn ensitahdit käyskentelevät paikalle kuin Evergreyn kappale konsanaan, kunnes Diablo-paukutus potkaisee käyntiin. Varsinkin ensimmäisillä kerroilla tämä kappale tuotti samanlaista fiilistä kuin näkisi jotain vanhaa, läheistä tuttua pitkästä aikaan. Hieman on ryppyjä silmien ympärille tullut, mutta sama vanha tuttuhan se siinä. Alussa mainittu sinkku havainnollistaa sen, kuinka se vanha tuttu on oppinut tempun uuden tai kaksikin, vaikka temppuilijana hänet onkin aina tunnettu. Tämä pätee myös suurimpaan osaan levyn tarjonnasta: kappaleet tarjoavat riittävästi sitä vanhaa tunnistettavaa Diabloa, mutta juuri sen verran uusia tuulahduksia, että albumi jaksaa pitää otteessaan. Selkeitä suvantoja ei albumilla ole eikä se liiemmin hörppää vettä veneeseensä, vaikka väliajoin samalla vauhdilla tasaisesti melominen puuduttaakin. Juuri kun lähtee keskittyminen herpaantumaan tien tapahtumista, osaa lätty mätkäistä kuuntelijaa avarilla poskelle. Ja mikä tärkeintä, albumin kuulento päättyy yhteen bändin uran hienoimmista kappaleista, kun Rainerin murinointi yhdistyy huokailevaan naislauluun.

Olin aluksi hieman kahden vaiheilla ”Silvër Horizon” -albumin kanssa. En tiedä johtuiko se yhtyeen pitkästä hiljaiselosta, jolloin automaattisesti odotin jotain merkittävästi erilaista musisointia ja ikään kuin yhtyeen uudelleen syntymistä? Ehkä tämä myös vaikutti siihen puutumiseen, minkä korvani kokivat ensimmäisten kuuntelukertojen parissa. Kiikuin ”olikin jo Diabloa ikävä” ja ”ei vittu, taas tätä samaa”–fiiliksen välissä pidemmän aikaa. Hiljalleen kuitenkin levyn nyanssit ja huiput pilkahtavat pessimismin savuverhon lävitse, jolloin levyn kuuntelemisesta tuli kerta kerralta miellyttävämpi ja palkitsevampi kokemus. Kuten mainittukin, albumi vie yhtyeen saundia sen verran uusille urille ja on edeltäjiinsä nähden monipuolisempi, että selvästi voiton puolelle päästäänkin, vaikkei aivan napakymppiin osutakaan. Siis minä ja Diablo yhdessä, koska kuuntelukokemus on parityöskentelyä musiikin tuottajan ja kuluttajan välillä.

Diablo jatkaa nätisti liikkeelle tuupattua ja komeasti lipuvaa levytysuraansa ”Silvër Horizonin” myötä. Hankala uskoa, että tämä pellillinen aiheuttaisi sen suurempaa pettymystä kenessäkään Diablo-fanittajassa. Tästä kuitenkin löytää sekä vanhoihin hyviin aikoihin kyttäilevät että myös uudistusmielisemmätkin kuuntelijat osansa. Reilu kymmenen vuotta sitten ihastuin ikihyviksi ”Eterniumiin”, jonka silloin aiheuttamaan hurmokseen ei tämä albumi kykene. Mutta, on tämä niin vaikuttava, modernimpi ja tasainen albumikokonaisuus, joten jaksan yhä kyllä liputtaa yhtyeen ja sen tulevaisuuden puolesta. Kiitos siis Diablo, että palasitte! Olikin jo ikävä.

8/10

Kappalelista:

1. The Call
2. Isolation
3. The Serpent Holder
4. Into the Void
5. Illuminati
6. Prince of the Machine
7. Silver Horizon
8. Savage
9. Corium Black
10. Voyage to Eternity

Diablo Facebookissa

Kirjoittanut: Ville Syrjälä

Kommentoi julkaisua