Dimebag Darrellin tappaneen ampujan pysäyttänyt poliisi ei kadu tekoaan, vaikka tapahtuma päätti hänen uransa
Entinen Columbuksen poliisi James Niggemeyer, joka tunnetaan joulukuussa 2004 tapahtuneen Alrosa Villa -yökerhon joukkoampumisen pysäyttäneenä poliisina, on kertonut tapauksesta uudessa haastattelussa. Niggemeyer ampui kuoliaaksi neljä ihmistä surmanneen asemiehen, jonka uhreihin kuului Panteran ja Damageplanin kitaristi ”Dimebag” Darrell Abbott.
Niggemeyer saapui tapahtumapaikalle ilman muuta poliisiapua ja astui yökerhoon, jossa ampuja piti yhtä ihmistä panttivankina. Tapahtuma päätti lopulta Niggemeyerin poliisiuran pitkälti sen aiheuttaman henkisen kuormituksen vuoksi. Hän jatkoi partiointitehtävissä vielä kolme vuotta Dimebagin murhan jälkeen, mutta kaupunki päätti lääkäreiden suosituksesta, ettei hänen tulisi enää työskennellä ensivasteeseen liittyvissä tehtävissä. Hänet siirrettiin rikostutkijaksi ryöstöosastolle.
Niggemeyer kertoi tapauksesta Today’s Boondoggle -podcastin haastattelussa:
”Kun Alrosa Villa -yökerholla Columbuksessa tapahtuneesta aktiivisen ampujan tilanteesta ilmoitettiin, olin sattumalta jo lähtenyt poliisiasemalta. Hälytys tuli hieman ennen kello 22.15. Työvuoroni oli kello 22–6, joten meillä oli aina nimenhuuto kello 22, minkä jälkeen menimme pakkaamaan varusteet partioautoihimme ja lähdimme liikkeelle. Alueeni oli kyseisellä poliisipiirillä kauimpana asemalta, joten yritin yleensä lähteä aikaisin, koska ajomatkani oli pisin. Olin sinä päivänä ensimmäinen asemalta lähtenyt, kun hälytys tuli.
Kannoin kuitenkin partioautossani Remington 870 -haulikkoa. Olin yksi vain kahdesta poliisiautosta, joissa se oli mukana, koska alueeni oli maaseutumaisempi. Siellä sattui esimerkiksi hirvikolareita, joissa eläin täytyi lopettaa, kun taas kaupungin alueilla haulikoille ei ollut vastaavaa tarvetta. Remington 870 oli sama haulikko, jolla olin metsästänyt 12-vuotiaasta lähtien. Tunsin sen läpikotaisin. Monet kysyvät minulta: ’Miksi käytit haulikkoa pistoolin sijaan?’ Ensinnäkin tunsin haulikon paremmin ja toiseksi olen parempi ampumaan haulikolla. Sitä minulta kysytään paljon.”
Niggemeyer jatkoi:
”Kun saavuin Alrosa Villaan ja olin ainoa paikalla ollut poliisi, fanit kertoivat minulle, minne mennä. En ollut koskaan käynyt Alrosassa, joten en tuntenut paikan pohjapiirrosta. Kun menin sisään takaovesta, jonne he olivat minut ohjanneet, näin siellä panttivangin tai epäillyn, joka piti panttivankia hallussaan. Emme tienneet, että hänellä oli panttivanki. Siitä ei ollut tullut tietoa radion kautta. Hänellä oli edelleen ase ja hän heilutteli sitä ympäriinsä.
Menin siinä vaiheessa hiljaa sisään. Mutta koko elämäni kestäneen metsästyksen sekä sotilas- ja poliisikoulutukseni ansiosta kaikki elämässäni kokemani tavallaan huipentuivat siinä hetkessä. Puhutaan ’putkinäöstä’, mutta se piti todella paikkansa – minulla oli todellinen putkinäkö. Kirjaimellisesti kaikki muu oli mustaa paitsi epäilty ja panttivanki. Se oli todellinen putkinäkö. En kirjaimellisesti kuullut tai nähnyt mitään muuta. En pysty edes kertomaan, mitä ihmiset huusivat.
Luulen, että kyse oli kaikesta yhdessä. Koulutuksesta – poliisilaitoksella olimme käyneet aktiivisen ampujan tilanteita koskevan koulutuksen vain pari kuukautta aiemmin. Toki koulutuksessa toimimme neljän hengen ryhmissä emmekä yksin. En tiedä, olisiko tilanne ollut erilainen, jos hänellä ei olisi ollut panttivankia. Mutta koska hän piti panttivankia hallussaan ja tätä kuristusotteessa, minusta tuntui, etten voinut vain jäädä odottamaan apua. Joten kyllä, kyse oli koko elämän kestäneen kokemuksen huipentumisesta. Ja tunsin sen aseen todella hyvin ja tiesin, mihin se pystyi.”
Kaksi vuosikymmentä tapahtumien jälkeen Niggemeyer kertoi myös siitä, kuinka tapaus on vaikuttanut hänen elämäänsä:
”Sanon tämän, koska haluan kertoa sen monille ihmisille: olin nähnyt joitakin asioita armeijassa. Olin valitettavasti nähnyt, kuinka Lähi-itää varten järjestetyssä NTC-harjoituksessa panssarivaunu ajoi Humvee-auton yli ja valitettavasti murskasi kuljettajan. En kuitenkaan ollut suoraan mukana siinä. Näin sen etäältä. Poliisilaitoksella olin käynyt lukuisilla rikospaikoilla, joissa joku oli joko ammuttu tai tapettu, tehnyt itsemurhan tai joutunut autokolariin ja niin edelleen. Olin nähnyt kaikkea tätä, mutta en koskaan ollut itse suoraan mukana.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun… kun päätät toisen ihmisen elämän, et tiedä, miten se vaikuttaa sinuun. Kaikki voivat kertoa sinulle mitä tahansa, mutta vain hyvin harvat ihmiset ovat koskaan joutuneet vastaavaan tilanteeseen, olivat he sitten taistelussa tai poliisina. Jouduin sairaalahoitoon paniikkikohtausten vuoksi. Se oli asia, joka vaikutti minuun eniten: paniikkikohtaukset ja jatkuvat painajaiset. Kesti todella pitkään, ennen kuin aivoni suostuivat rauhoittumaan.
Lääkärit ja kaikki muut yrittivät monia erilaisia keinoja auttaakseen minua. Saatoin olla täällä tavallisena päivänä, aivan kuten nyt keskustellessamme, ja yhtäkkiä sain täysimittaisen paniikkikohtauksen enkä pystynyt hengittämään. Se vaikutti minuun henkisesti, mutta vaikutti myös fyysisesti niin paljon, että poliisilaitos joutui eläköittämään minut lääketieteellisistä syistä.
Joten kyllä, se päätti urani. Jotakin, jonka tein kaikkien mukaan erittäin hyvin, päätyi päättämään urani. Mutta en kadu sitä hetkeäkään. Olen iloinen, että pystyin pysäyttämään hänet ennen kuin useampia ihmisiä loukkaantui. Se ei kuitenkaan varmasti… Se tavallaan sysäsi elämäni syöksykierteeseen. Mutta se on osa työtä. Sitoudut siihen, kun ryhdyt siihen. Sen kanssa on vain elettävä, kai.”
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy
Voit katsoa koko haastattelun alhaalta.
