”Dissattu, kiistelty, aliarvostettu mutta tärkeä levy” – klassikkoarvostelussa Iron Maidenin 30-vuotias ”No Prayer For The Dying”

Itä-Lontoon uuden aallon brittiläisen heavy metalin ylpeyden Iron Maidenin mielipiteitä jakanut ja edelleen jakava kahdeksas albumi ”No Prayer For The Dying” täyttää vuosia. Viimeisen vuoden aikana ennen kyseisen albumin julkaisua vokalisti Bruce Dickinson ja toinen kitaristi Adrian Smith olivat kumpikin julkaisseet ensimmäiset sooloalbuminsa ja saaneet sitä myötä henkilökohtaista kokemusta levytuotantoprosessin kokonaisuudesta ja tietotaidosta. Kuitenkin koko 1980-luvun loppupuoliskon soundiaan yhä mahtipontisemmaksi ”Somewhere In Time”- ja Seventh Son Of A Seventh Son” -albumeiden myötä harmonioita täydentäneiden kitarasyntikoiden ja melodisuutta painottaneiden kappalesovitusten jälkeen viisikko teki kymmenen vuoden levytysuransa päätteeksi täyskäännöksen kuivempisoundiseen suuntaan. Yhtyeen uudet kappaleet alkoivat myös olla kallellaan suoremman, yhtyeen levytysuran ensimmäisen vokalistin Paul Di’Annon ajoista muistuttavan, suoraviivaisen hard rockin suuntaan. Bruce Dickinsonin äänenkäyttöä alettiin tuottaa kyseisellä albumilla melodisen ja jopa jossain määrin mahtipontiseksi oopperamaiseksi jalostuneen laulutyylin sijaan lähemmäs raspimpaa ja kähisevämpää vokalisointia.

Edelliset menestysalbuminsa Iron Maiden oli tottunut äänittämään joko Yhdysvaltain Bahamalla Nassaun saaren Compass Point -studioilla tai Hollannissa ja Saksassa. Kuin yhtyeen paluuta juurilleen korostaen Maidenin johtohahmo, basisti Steve Harris, oli lisäksi saanut omapäisen idean äänittää yhtyeen seuraava albumi The Rolling Stonesin siirrettävää mobiilistudioa hyödyntäen oman kotitilansa ladossa, joka sijaitsi Essexin maaseudulla, Koillis-Englannissa. Sittemmin studiosta käytettiin nimeä Barnyard Studios. Yhtyeen pitkäaikainen luottotuottaja, elokuun alussa kuluvaa vuotta menehtynyt Martin Birch kuitenkin vastusti ajatusta jo lähtökohtaisesti tiedostaen heidän käytössään olevan äänitystilan ja -välineistön tarjoamien mahdollisuuksien rajallisuuden.

Harris ja Dickinson kuitenkin luottivat vaistoihinsa, ja sillä mentiin. Albumin esituotantovaihe ei lähtenyt kuitenkaan käyntiin kovinkaan mairittelevissa tunnelmissa. Kitaristi Smith ei ollut lähtökohtaisesti tyytyväinen Iron Maidenin uuteen tuotantotyyliin eikä myöskään uusiin kappaleisiin. Hän ei ollut myöskään yhtä mieltä Harrisin ja Dickinsonin kanssa yhtyeen uudesta musiikillisesta linjasta ja jätti yhtyeen hyvin varhaisessa vaiheessa sessioita. Kyseessä oli ensimmäinen miehistönmuutos Iron Maidenissa sitten loppuvuoden 1982, kun rumpali Clive Burr sai liiallisen rellestämisensä takia potkut yhtyeestä ”The Beast On The Road” -kiertueen päätteeksi, jolloin hänet korvattiin yhtyeen roudarina ja lavanäyttelijänä toimineella Nicko McBrainilla. Pian Smithin lähdön jälkeen hänen tilalleen yhtyeen riveihin pestattiin Dickinsonin ja sitä aiemmin Deep Purplen vokalisti Ian Gillanin soolobändin, White Spiritin sekä (Di’Annon ja Burrin) Gogmagogin entinen kitaristi Janick Gers. Tässä vaiheessa yhtyeen livekeikoilla viimeisimmät vuodet kosketinosuuksia soittanut Michael Kenney pestattiin lisäksi soittamaan albumin kosketinosuudet, jotka olivat tuota edeltävien Iron Maiden -albumien sessioissa olleet Harrisin ja Smithin vastuulla. Soundimaailman puolesta ”No Prayer For The Dying” kuulostaa kieltämättä paitsi kuivakalta, myös heikolta verrattuna edeltääjiinsä. Grunge-aallon lyötyä päälle 1990-luvun taitteessa Maideninkin kuului vakavoitua, jolloin fantasia- ja scifi-aiheiset tekstit saivat väistyä yhteiskunnallisemman ja sosiaalisesti kriittisen sanottavan tieltä.

Albumin avaa duurissa mutta verrattaen tylsän tasaisesti rokkaava ”Tailgunner”. Biisi jatkoi Maidenin ”Aces High” -kappaleella aloittamaa toisen maailmansodan lentotaisteluiden teemaa. Hieman myöhemmin toisen maailmansodan sotateemaa albumilla vie eteenpäin eräs kokonaisuuden toimivimmista biiseistä: saksalaisen U-Bot-sukellusveneen taistelutarinaan perustuva ”Run Silent, Run Deep”, joka perustuu vuonna 1958 julkaistun Robert Wisen miltei samannimiseen elokuvaan ja Edward L. Beach Jr.:n kirjoittamaan sotaromaaniin. Toinen erittäin hyvä mutta varsin usein sivuutettu kappale albumilla on syvissä vesissä pohdiskeleva, ehkä masennuksen syövereissäkin elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä puntaroiva, todella vahvojen rytmiosuuksien ja melodioiden symbioosi, albumin nimikkobiisi.

”No Prayer For The Dyingin” ensimmäinen singlelohkaisu, ”Can I Play With Madness” -kappaleen musiikillinen jatkumo, iloisesti rokkaava ”Holy Smoke” pureutuu puolestaan televisiosaarnaajien tekopyhyyteen. Kappaleesta tehtiin kaikessa pöljyydessään tehokkaasti mieleen jäävä, kieli poskessa käsikameralla kuvattu single ja musiikkivideo, jonka menestys jäi hupiarvosta huolimatta lopulta vaatimattomaksi. Rujon tummalla mutta kuuntelukertojen myötä yhä tiukemmin tarttuvalla, eteerisellä melodialla varustettu ”Public Enema Number One” ruotii puolestaan pienen ihmisen joutumista huomaamattaan petollisen, yhteiskunnallisen valtapelin pelinappulaksi ja uhriksi. Dave Murrayn sävelkynästä lähtenyt ”Fates Warning” on taas yksi albumin aliarvostetuimpia kappaleita.

Albumin pelastajaksi kuin ihmeen kaupalla syntyi alun perin Dickinsonin soolobändin saman vuoden keväällä ilmestyneen ”Painajainen Elm Streetillä 5 – Painajaisten Lapsi” – elokuvan soundtrackille levyttämä, humoristinen, AC/DC:n legendaarisen ”Let There Be Rockin” tyyppinen, suoran ja pelkän bassolinjan varaan perustuva kappale, joka maalailee ja kutittelee säkeistöissä ja räjähtää rokkaamaan kunnolla vasta kertosäkeessä. ”Bring Your Daughter… To The Slaughter” otettiin Harrisin pyynnöstä Maidenin uusiokierrätykseen ja äänitettiin lopulta astetta rupisemmin kyseiselle albumille. Kappale julkaistiin albumin toisena singlenä loppuvuodesta 1990. ”No Prayerin” mukanaan tuoma huono onni jatkui kuitenkin BBC bannattua kappaleen ja sen musiikkivideon esittämisen kanavillaan. Onni onnettomuudessa kuitenkin oli se, että asiasta noussut mediakohu nosti ihmisten kiinnostuksen kappaletta kohtaan siinä määrin, että singlestä tuli kautta aikain ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Englannin listakärkeen noussut Iron Maidenin single. Yksi albumin hienoimpia hetkiä on tsaarin ajan Venäjälle omistettu, majesteettinen ja slaavilaisia vivahteita vilisevä ”Mother Russia”.

Mukaan mahtuu myös pari todella keskinkertaista ja vaisuakin kappaletta, kuten Adrian Smithin albumin ainoan tekijäkreditin sisältävä, tyhjäkäynnillä rokkaava, enemmänkin Dickinsonin soolomateriaaliksi soveltuva ”Hooks In You” sekä kaikki geneeriset Maiden-kliseet sisältävä ja hyvästä säkeistötunnelmasta huolimatta tylsään kertosäkeeseen lässähtävä ”The Assassin”. Dickinsonin vuosia myöhemmin antamien lausuntojen mukaan ”No Prayer For The Dying” kuulostaa albumina surkealta tekeleeltä. Hänen mielestään albumin äänitystavan ja paikan valinta ei olisi voinut mennä enempää pieleen, mutta hän myönsi olleensa itse aivan yhtä syyllinen asioiden etenemiseen vaikuttaneeseen, surkeaan tapahtumaketjuun kuin kaikki muutkin. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös, että kyseessä on ainoa Iron Maiden -albumi, jolla ei ole yhtään yli 6 minuuttia kestävää kappaletta.

Albumin ”Tailgunner”-kappaleen teemainen kuvavinyylipainoksen etukansi.

Albumin kansikuva sisältää mehevän sisäpiirivitsin. Derek Riggsin piirtämässä albumin alkuperäisessä kannessa haudasta hyökkäävä Eddie koppaa kurkusta lyhdyn kanssa hautuumaalle hautoja nuuskimaan tullutta kaljuuntuvaa, keski-ikäistä miestä. Ulkonäön perusteella kansikuvan mies muistutti albumin ilmestymisen aikaan verrattaen paljon Maidenin manageria Rod Smallwoodia. Smallwood henkilökohtaisesti pyysi Riggsiä poistamaan kannesta mieshahmon 1990-luvun lopulla albumista tehtyyn remasteroituun uusiopainokseen. Riggs teki työtä käskettyä ja väritti Eddien salamoivat silmät pullistuneen punaisiksi. Jos nyt rehellisiä ollaan, niin levyn uusi kansi näyttää kieltämättä todella pointittomalta ja vaisulta alkuperäiseen versioonverrattuna.

Bring Your Daughter…”- singlen menestyksen lisäksi 1.10.1990 julkaistu ”No Prayer For The Dying” menestyi kuitenkin kaupallisesti hyvin. Briteissä se ylsi albumilistan toiselle sijalle ja Suomessa kolmannelle. Yhdysvalloissa ”No Prayer For The Dying” myi kultaa mutta jäi siellä sittemmin yhtyeen viimeiseksi kyseiseen myyntimäärään yltäneeksi Iron Maiden -albumiksi.

Epätasaisuudestaan ja välityömäisyydestään huolimatta ”No Prayer For The Dying” on tärkeä ja osittain myös aliarvostettukin albumi. Rohkenen väittää, että kuluvalla vuosituhannella Maiden on ollut vielä pahemmin hakoteilla toimivan heavy metalin tekemisen suhteen kuin ”No Prayer For The Dyingilla”. Kyseessä on kuitenkin merkittävä lenkki Iron Maidenin ylväässä, sukupolvia yhdistävässä ja edelleen jatkuvassa saagassa maailman suosituimpana perinteisen heavy metalin yhtyeenä.

Kommentoi julkaisua