Dødheimsgard – A Umbra Omega

Dødheimsgard, tai sittemmin DHG, on yhtye, joka ei ainakaan alan piireissä esittelyjä kaipaa. Sen panos norjalaiseen black metalliin on kiistämätön, kun otetaan huomioon sellaiset mestariteokset kuten debyyttinsä ”Kronet Til Konge” (1995) ja Satanic Art EP (1998). Miehistössä on tapahtunut vuosien varrella melkoisia muutoksia, mutta varsinkin vokalisti Aldrahn on ehtinyt olla monessa mukana, vieraillen mm. Isengardin ja alkuaikojen Dimmu Borgirin levyillä kuten myös päätoimisen vokalistina Thornsissa ja Zyklon-B:ssä.

Aikaa edellisestä levystä on kulunut kokonaiset kahdeksan vuotta ja moni oli jo varmasti antanut periksi yhtyeen jatkamisen suhteen. Epäilijät olivat kuitenkin väärässä ja alkuperäinen perustajakaksikko Aldrahn & Vicotnik on jälleen yhdistänyt voimansa esittäen yhtyeen viidennen täyspitkän ”A Umbra Omega”, jonka julkaisee Peaceville Records 20.3.2015.

Alkuperäinen katsaukseni levyn sisältöön aiheutti ensi näkemältä pettymyksen raitojen vähyyden takia, ennenkuin huomasin niiden kaikkien, introa lukuunottamatta, olevan yli kymmenen minuuttia pitkiä. Ensimmäinen varsinainen kappale, kakkosraita ”Aphelion Void”, on myös levyltä irrotettu single, joka on kuultavissa tämän arvostelun alla olevasta linkistä. Se alkaa DHG:lle hyvin tyypillisellä kaoottisella ultranopealla riffillä, jota ylhäältä soittava lead-kitara dominoi. Mukana ovat myös tutut, Aldrahnille tyypilliset, särkyvää karjumista edustavat vokaalit, jotka yhdessä melodian kanssa luovat heti tutun mielikuvan.

Pian meininki kuitenkin muuttuu, kun noin minuutin kohdalla yhtye laskeutuu hitaaseen suvantokohtaan, jota dominoi näppäilty, akustinen kitara, piano ja tässä tapauksessa jopa paikka paikoin saksofoni. Tästä tunnelma kehittyy vaikkapa proge-/jazzmaisesti kuvailtavaksi äänimaisemaksi, jossa näppäilevä kitara soljuu luontevasti basson kuokeroiden mukana. Kohta on myös yhtyeelle hyvin tyypillinen ja säilyttää alati pahansuovan perussävelensä. Vaikka perusilme onkin kevyempi, on tunnelma silti koko ajan tavallaan ”toisaalla” ja mielipuoliset vokaalit vain voimistavat tätä nerokkaan hulluuden vivahdetta, joka yleisilmeenä musiikista välittyy.

Nämä kokeellisemmat kohdat tuovan mieleen aika ajoin niinikään norjalaisen Bogus Blimpin, joka on Ulverin Garmin omistaman Jester Recordsin vanhimpia kiinnityksiä. Yksi DHG:n vahvuuksia onkin siinä, että myös basso on silloin tällöin lead-soitin, kuten kohdassa joka alkaa ko. kappaleessa aikamerkin 06:30 tienoilla. Yllättäen rento tunnelma kuitenkin rikkoutuu, kun yhtye lähtee jälleen kaottiseen paahto-osaan, n. 11:30 tienoilla. Tämä on juuri sitä vanhaa DHG:tä, joka kuulokkeilla kuunneltuna aiheuttaa päänräjähtämisreaktion. 13:16 räjähtää ilmoille jälleen mitä mainioin riffittely esitellen yhtyeen parhaita puolia ja nostaen ihon kananlihalle. Hulluus on jälleen huipussaan, kuten asiaan kuuluu. Lukijan on syytä muistaa, että edellinen kuvaus oli kaikki yhdestä ja samasta raidasta.

Levyllä on kaikenkaikkiaan viisi varsinaista biisiä, joiden pituudet vaihtelevat yhdestätoista minuutista reiluun viiteentoista. Suurin osa niistä noudattaa enemmän tai vähemmän aiemman kaltaista rakennetta siinä, missä alussa esitellään black metal-tyyppistä paahtoa, joka piakkoin kehityyy sekopäisen jammailevaan kevyempään osastoon. Kevyempään siis soundimaailmaltaan, ei niinkään tunnelmaltaan. Mielikuvat uraa uurtavasta, tosin myös mielipiteitä jakavasta, ”666 International”-albumista ovat hyvin vallitsevia. Tämä onkin kenties ollutkin artistin perimmäinen tarkoitus. Vanhaa raskaampaa DHG:tä kuullaan kuitenkin monissa kappaleissa, kuten kolmannen raidan ”God Protocol Axiom” kohdassa, joka alkaa kahdeksan minuutin tienoilla tai tätä seuraavan ”The Unlocking” raidan 06:24 alkavassa osassa.

Ainoa kappale, joka seikkailee enemmälti hitaammissa tempoissa ja utuisemmissa sfääreissä on viides ”Architect Of Darkness”, vaikkei siinäkään toki ole säröjä kitaroissa säästelty. Alusta lähtien se esittelee yllättäen englantilaisen indie-konkarin Current 93:n tyyppistä laulutyyliä. Tunnelma, ollessaankin hieman maanläheisempi, on silti yleisilmeeltään aivan yhtä sekopäinen kuin muissakin kappaleissa ja esittelee mm. osittain bendaamalla soitettua honky-tonky-tyyppistä kitarointia ja basson slidella soitettuja korkeampia lead-osuuksia.

Levyn lopettaa vihaisesti alkava ”Blue Moon Duel”, joka on toimiva lopetus kokonaisuuteen. Se kuroo kasaan hyvin aikaisemmin mainitut elementit, heittäen sekaan vielä ripauksen vain hieman yli hilseen menevää, kutkuttavaa tunnelmointia. Pitkän suvanto-osan jälkeen se kahdeksan minuutin kohdalla räjähtää super-nopeaan riffiin, jossa korkea leadi tuo elävästi mieleen aiemman ”666 International”-levyn kappaleen ”Regno Potiri”. Laulun tullessa mukaan leadi kuitenkin mukautuu taustaansa hienosti, tulematta  pää-äänitorven tielle liikaa. Vastaavaan loistavaan riffittelyyn päädytään kymmenen minuutin tienoilla, josta jatketaan painostavaan, jopa ahdistavaan, tunnelmaan, joka kuitenkin kulminoituu septimissä kulkevaan riffiin, josta jälleen tuttuun suvantoon. Kappale loppuu yksinäiseen kaiutettuun pianoon, joka luo hienon lopetuksen tälle odotetulle eepokselle.

Vaikka rakenteiden toistuvuus on ilmeistä ja kappaleiden pituudet aiheuttavat tiettyä haasteellisuutta musiikin analysoinnissa, on Dødheimsgard kuitenkin mielestäni onnistunut siinä mitä monet epäilivät: Nimittäin luomaan toimivan kokonaisuuden, joka luo yhtenäisen mielikuvan yhtyeen parhaista ominaisuuksista. Tämä albumi nousee ehdottomasti muiden aikaisempien rinnalle DHG:n tuotannossa, vaikka toki edustaakin sen modernimpaa suuntausta. Levy tulee räjäyttämään tajuntoja varmasti vielä vuosia julkaisemisensa jälkeen.

8/10

Kappalelista:

01. The Love Divine
02. Aphelion Void
03. God Protocol Axiom
04. The Unlocking
05. Architect Of Darkness
06. Blue Moon Duel

Official Facebook

Kirjoittanut: Tuukka Franck

Kommentoi julkaisua