Vuosi 1995 – Todd Smith, Greg Combs ja John Ensminger perustavat yhtyeen nimeltään Hug The Retard, joskin tämä nimi vaihtuu äkkiä, koska se on ihmisten mielestä liian luotaantyöntävä. Uudeksi nimeksi muodostuu tämän jälkeen Dog Fashion Disco.

Vuosi 2001 – Dog Fashion Disco julkaisee ensimmäisen ”virallisen” albuminsa ”Anarchists Of Good Taste”, jossa vierailee System Of A Downista tuttu Serj Tankian.

Vuosi 2006 – Dog Fashion Disco julkaisee kuudennen albuminsa ”Adultery”, joka saattaa olla paras tyylilajissaan koskaan tehty levy. Levy myös on joutsenlaulu bändin uralle, koska yhtye heittää tammikuussa 2007 Baltimoressa päätöskeikkansa, jolle saapuu ihmisiä ympäri maailmaa todistamaan tätä surullista tapahtumaa.

Hajoamisen jälkeen bändistä muodostuu useita eri kokoonpanoja, kuten Ideamen ja Celebrity Sex Scandal, mutta ehkä mielenkiintoisimmiksi näistä osoittautuvat kuitenkin Todd Smithin (laulu) ja Jasan Steppin (kitara) yhteistyöprojektit Polkadot Cadaver, El-Creepo! ja Knives Out!. Mikä mielenkiintoisinta, näistä projekteista on nähtävissä, miten eri lailla aiemmin yhdessä paketissa olleet outous, keveys ja raskaus jakaantuvat näiden bändien välillä. Muutama vuosi myöhemmin Todd perustaa Razor To Wrist Recordsin, jonka kautta näitä projekteja julkaistaankin aika tiukassa tahdissa.

Vuosi 2013 – Todd Smith ilmoittaa, että Dog Fashion Disco palaa takaisin lavoille ja jos se saa joukkorahoituksella tarpeeksi rahaa, julkaistaan uusi DFD-levyn. Kun rahoitus aukeaa, täyttyy tavoitesumma alle vuorokaudessa, joten bändi päättää, että jos rahoitusta tulee vielä tarpeeksi, lähtee Dog Fashion Disco ensimmäistä kertaa Jenkkien ulkopuolelle Lontooseen keikalle. Tämä tavoite täyttyy seuraavana päivänä, joten vielä kerran nostetaan tavoitesummaa, jossa luvataan julkaista toinenkin DFD:n levy. Tämänkäään tavoitteen täyttymiseen ei mene monta vuorokautta.

Vuonna 2014 ilmestyykin ”Sweet Nothings”, jota henkilökohtaisesti pelkäsin hieman, koska ”Adultery” oli mielestäni täydellinen päätös uralle. Jos on lopetettava, on parempi lopettaa huipulla. Ja muutenkin pidin siitä, mitä jätkät pystyivät tekemään muissa projekteissa. Väittelin asiasta jopa itse herra Smithin kanssa, joka totesi, etteivät he edes yritä tehdä samaa, mitä tekivät ”Adulteryn” kanssa, vaan koettavat vain saada hyvän levyn tehtyä. No, ”Sweet Nothings” on ihan kohtuullinen levy, mutta suuri pudotus edellisestä. Pidän kyllä levystä, mutta jotain siitä tuntui kokonaisuutena puuttuvan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Nyt olemme päässeet tilanteeseen, jossa on tulossa tuo toinen luvattu levy nimeltään ”Ad Nauseam”. Nähtyäni jätkien keikkakunnon Briteissä viime vuonna en enää odottanut pelolla vaan mielenkiinnolla tulevaa. Tällä kertaa kokonaisuus onkin saatu ihan eri tavalla kasaan. Yhdeksän kappaletta on huomattavasti enemmän kokonaisuus eikä vain kokoelma kappaleita edelliseen verrattuna.

Levy alkaa kieroontuneelta diskobiisiltä kuulostavalla nimikkobiisillä ”Ad Nauseam”. Saksofoni ja koskettimet muodostavat hämmentävän kokonaisuuden, jossa on yllättävän kevyt tunnelma perussoittimien kanssa. Mutta kun Todd Smith alkaa sylkeä tekstiään ulos, nousee hymy väkisinkin naamalle tekstien haukkuessa paskoja ihmisiä tyyliin ”you’re an epic epidemic” ja ”the conversations over, pack up all your pretty thing and get the fuck out”.

Toinen biisi lähtee sitten suorilta raskaampaan suuntaan, joskin vielä hieman pidätellen. Neljäs biisi onkin sitten jo hyvin lähellä Slayerin tuotantoa mutta toimii hyvänä aidanjakajana, joskin ennen tähän menoa käydään vähän vetämässä ragtimea ”Golden Miragen” merkeissä. Matka jatkuu tästä tehokkaasti hieman kevyempään ja iloisempaan materiaaliin, kuitenkin selkeällä linjalla.

Between The Buried And Me on mennyt levy levyltä siihen suuntaan, mihin Dog Fashion Disco on ollut menossa jo bändin alkuajoista lähtien. Jokainen levy on erilainen, eikä genreistä välitetä. Kahdeksan levyn, muutaman EP:n, yhden kokoelman ja yhden live-levyn kokonaisuudesta löytyy musiikkia melkein kaikista genreistä, paitsi iskelmästä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Muistaakseni olen joskus törmännyt genrenimitykseen sirkusmetalli tai avant-garde metalli, mutta DFD:n kategorioiminen mihinkään yhteen lokeroon ei ole edes niin yksiselitteistä. Kun levyllä on kappaleita sarjamurhaajista, ihmisvihasta, rakkaudesta ja painajaisista, kun musiikki on välillä kevyttä ja iloista näiden tekstitysten ohella, tulee mieleen, että ruotsalainen Ghost on kuunnellut DFD:tä, ennen kuin sai idean tehdä kevyttä rokkimusiikkia Saatanalle. Sanoitukset muuttavat kappaleiden sisältöä huomattavasti kierommaksi kuin pelkällä musiikilla saisi aikaiseksi.

Yhdeksään biisiin ja 43 minuuttiin mahtuu hyvin paljon pelkkää hyvää, mikä tuntuu nykyaikana olevan enemmän poikkeus kuin sääntö. Tunnemaailma heittelee bändille tutulla tavalla laidasta laitaan. Viimeistään mieleen kummittelemaan jää hieman norjalaisen Shiningin tyylinen ”Lotion On It’s Skin”, joka yllättäen viittaa Silence Of The Lambs -elokuvaan. Joskaan en ole itse koskaan halunnut valita DFD:ltä yhtä kappaletta, joka olisi yli toisen. Yhtään huonoa kappaletta bändi ei ole uransa aikana saanut aikaiseksi.

Levyn viimeisen synkän ja aavemaisen, lähes kakofoniaan kulkevan kappaleen ”Starving Artist” jälkeen jää pintaan sekä hämmentynyt olo että suuri himo kuulla levy uudelleen. Levy tuntuu huomattavasti lyhyemmältä kuin todellisuudessa on, ja hämmentäviltä ”mitä vittua”-hetkiltä ei edes pitkän linjan kuuntelija voi välttyä.

Dog Fashion Discon selkeä vahvuus on uskallus olla erilainen tekemättä sitä väkisin. Todd Smithin lyriikat ovat väkivaltaisia, kieroontuneita ja humoristisia, mutta liian vakavasti niitä ei kuitenkaan kannata ottaa. Hänen laulutyylinsä on myös hyvin pitkälle samantyylinen kuin Mike Pattonilla; nyt kuljetaan useamman oktaavin lauluskaalalla ja monilla erilaisilla laulutekniikoilla. Ja mikä parasta, DFD ei kulje minkään genren mukaan, vaan levyllä voi olla parhaimmillaan yhden biisin sisällä useita eri genrejä ja silti levyt ovat useimmiten hyvin soljuvia kokonaisuuksia, ainoana poikkeuksena linjassa on ollut lähinnä ”Sweet Nothings”.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Jos edes hieman kiinnostaa kuunnella rehellisesti musiikkia, jota ei kukaan muu ole tähän päivään mennessä saanut aikaiseksi, niin Dog Fashion Disco on juuri sinua varten. Jos taas haluat musiikkisi valmiiksi pureskeltuna ja jo tuhansia kertoja aiemmin lähes samantyylisesti tehtynä, pysy kaukana, tämä ei ole sinua varten.

9½/10

Kappalelista:

1. Ad Nauseam
2. Last Night Never Happened
3. Golden Mirage
4. Covered In Blood
5. Only The Haunted
6. Lotion On It’s Skin
7. Watching You
8. Baby Bones
9. Starving Artist
   

https://www.facebook.com/DogFashionDisco

Arvostelu: Lari Koskinen

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy