Vaikka albumia koostaessa on musiikki aina tärkeintä, ei hyvän kansitaiteen merkitystä kannata missään nimessä aliarvioida. Paitsi että levyn paketointi ja muu oheismateriaali ovat omia taiteenlajejaan, joissa valokuvaajat, piirtäjät ja maalaajat pääsevät toteuttamaan itseään, voi oikean kansitaiteen valinnalla olla merkittäväkin vaikutus levyn menestykseen. Muistan esimerkiksi itse esiteininä levyhyllyjen valikoimaa kaupoissa tutkaillessani haltioituneeni Iron Maidenin levyistä jo kauan ennen kuin olin kuullut yhtäkään nuottia levyjen sisältämää musiikkia. Silti kiinnostus syntyi, ja kun vihdoin kuulin bändin musiikkia, oli se jopa monin kerroin upeampaa kuin älyttömän siistit kansikuvat olivat antaneet odottaa.

Äskettäin kävi vähän samanlainen kokemus brittibändi Puppyn kohdalla. Somefiidiäni selatessani silmiini osui bändin aiemmin tänä vuonna julkaiseman debyyttialbumin ”The Goat” kansikuva. Levyn nimi yhdistettynä okkultismia huokuvaan kansikuvaan kalloineen ja kynttilöineen herätti oitis mielenkiintoni. Kiinnostuin entisestään tarkastellessani kansikuvan värimaailmaa. Vaaleanpunainen ei ole nimittäin väri, jonka yhdistäisin kuolemaan, okkultismiin ja rituaaleihin, mutta muita värejä kannessa ei juuri ollutkaan. Tuosta kontrastista kiinnostuneena pistin kokeeksi ensimmäisen bändiltä löytämäni biisin soimaan. Se oli ”The Goatin” avauskappale ”Black Hole”, ja ennen kuin huomasinkaan, olin kuunnellut kertaheitolla lähes kaikki levyn biisit putkeen. Puoli tuntia aikaisemmin en ollut edes tiennyt koko bändin olemassaolosta, mutta nyt olin siltä istumalta valmis tilaamaan bändin levyn sen kummempia miettimättä. Ja nyt vain paria viikkoa myöhemmin, levitän bändin ilosanomaa tämän arvostelun merkeissä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

”The Goat” ei turhaan paukkuja säästele vaan iskee heti päin näköä avausbiisillään. ”Black Hole” starttaa isolla, raskaalla riffillä, joka vastaa hyvin kansikuvasta syntyviä odotuksia raskaasta stoner-sävytteisestä doom metalista. Tässä vaiheessa puhun kuitenkin vasta biisin antamasta ensivaikutelmasta. Nimittäin säkeissä laulun alkaessa matto vedetään enemmän tai vähemmän jalkojen alta, ja syy levynkannen vaaleanpunaiseen värimaailmaan selviää. Korviin kiirivä lauluääni on yllättäen hempeä ja nasaalinen tavalla, joka tuo enemmänkin mieleen alternative rockin kuin hevin. Ja kertosäe biisissä on paitsi todella tarttuva, mutta myös yllättävän popahtava. Ja tässä on Puppyn ydinsoundi pähkinänkuoressa.

Puppy ei ole tyylipuhdasta, okkultismiin nojaavaa stoner tai doom metalia, vaikka levyn kansi ja nimi nostattivatkin tällaiset odotukset itsessäni. Enemmänkin bändin musiikki on tarttuvaa ja popahtavaa alternative rockia, jota moukaroidaan raskailla heviriffeillä. Ja tämä ei ole ollenkaan huono juttu, vaan nimenomaan se, mikä tekee bändistä niin vetoavan ja kiinnostavan. Esimerkiksi levyn avausbiisiä heti seuraava ”Vengeance”, joka potkii perseelle vielä kovemmalla tahdilla, onnistuu sovittamaan pääriffinsä raskaat ja rouheat kitarat yhteen melko saumattomasti sen kertsiä todella upeasti tukeviin melodisiin kitaroihin. Kontrastit ovat täydellisesti hallinnassa, minkä vuoksi biisi onnistuu kuulostamaan eriävistä rakennuspalikoistaan huolimatta yhtenäiseltä ja tarkoituksenmukaiselta kokonaisuudelta. Kertsi ei tässäkään biisissä petä, vaan se on todella tarttuva.

Bändi ei kuitenkaan vain onnistu ujuttamaan popahtavaa melodisuutta raskaisiin ja energisiin biiseihin, vaan myös raskautta ja intensiivisyyttä pääosin melodisiin ja rauhallisiin biiseihin. Esimerkiksi levyn kärkihetkiin kuuluva ”Bathe in Blood” onnistuu olemaan samaan aikaan raskas ja intensiivinen, mutta myös unenomaisessa melankolisuudessaan oudonkin rauhallinen. Levyn biiseistä puhtaimmin kevyt ja rauhallinen biisi on kuitenkin varmaan ”Nightwalker”, jossa on itse asiassa jonkin verran samaa tunnelmaa kuin joissakin HIMin keskitempoisissa biiseissä. Itse asiassa HIM on aika osuva valinta, jos Puppyn tyyliä haluaa avata vertaamalla sitä johonkin keskivertokuuntelijalle tutumpaan bändiin. HIMin soundi on hyvin yksinkertaistettuna Black Sabbathin raskaita riffejä yhdistettyinä sentimentaalisiin sanoituksiin ja popahtaviin melodioihin, ja sama pätee myös Puppyn ulosantiin. Bändi ei tosiaan kirjoitakaan biisejä okkultismista tai saatananpalvonnasta, vaikka he tällaisella tematiikalla hiukan flirttailevatkin ”The Goatin” kansitaiteessa ja joissain musiikkivideoissaan. Bändin biisit ovat sen sijaan pääosin sellaisista aiheista kuin masennus, elämän vaikeuksista selviäminen ja omanarvontunteensa löytäminen.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Oli bändin biisi kuinka raskas tai kevyt tahansa, Puppy ei koskaan kuitenkaan tingi melodioidensa tarttuvuudesta. Parhaita osoituksia tästä on ”Poor Me”, jonka raskaat keskitempoiset riffit tuovat etäisesti mieleen Black Sabbathin. Kyseinen biisi sisältää yhden koko levyn ehdottomasti tarttuvimmista kertseistä, ja vaikka kyseessä ei ole sinkkubiisi, kuulostaa se omiin korviini sellaiseksi hyvinkin sopivalta. Koko paketin kruunaa vielä ihastuttavan melodinen kitarasoolo. Itse asiassa kitarasoolot ovat yksi ”The Goatin” vahvimmista osa-alueista, ja biisien kertosäkeiden ohella nämä vanhan koulukunnan fiilistä huokuvat, yksinkertaisen melodiset kitarasoolot ovatkin usein levyn biisien kohokohtia. Esimerkiksi kevyt ”Nightwalker” on energisimmillään melodisen kitarasoolonsa aikana, kun taas kitarasoolo levyn selkeimmin stoner-soundeissa rämpivän ”Just Like Youn” kohdalla on paras osa koko biisiä. Levyn kitaroista vastaa bändin kolmihenkisestä kokoonpanosta Jock Norton, joka toimii myös biisien laulajana. Ainoa poikkeus on menevä ”I Feel an Evil”, jonka lauluista suoriutuu erittäin kiitettävästi bändin basisti Will Michael. Kahden pätevän laulajan kuuluminen bändin kokoonpanoon onkin tälle kolmikolle todellinen voimavara.

Toinen Puppyn suurimmista voimavaroista on bändin kyky olla monipuolinen kuulostamatta päämäärättömältä. Oli kyseessä sitten doom- ja stoner-riffien tai Alice in Chainsin kaltaisten grunge-bändien laulutyylin ja vinkuvien kitaroiden viljeleminen melodiseen pop rockiin, ”The Goat” onnistuu olemaan soundillisesti ja tyylillisesti yhtenäinen kokonaisuus silloinkin, kun biiseihin vuotavat vaikutteet eroavat merkittävästi biisistä toiseen. Onnistuupa bändi jopa integroimaan useamman vuosikymmenen takaisia heviperinteitä nykypäiväiseen alternative-soundiinsa. Esimerkiksi jälleen tarttuvan kertsin ja hyvän soolon sisältävä ”World Stands Still” alkaa riffillä, jossa on yllättävänkin vahva kasariheviviba. Myös raskaampaa pääriffiä seuraavat säkeiden kitaramelodiat sekä sanoitusten maailmanloppumeininki tuovat omalla tavallaan mieleen vaikkapa Judas Priestin ja Dion kaltaisen suureellisen kasarihevin. ”And So I Burnin” riffissä on myös omiin korviini melko vahvaa Judas Priest -vibaa, ja kyseessä onkin ylivoimaisesti yksi levyn parhaita ja tarttuvimpia biisejä.

Olen nähnyt useampien tahojen vertaavan Puppyn soundia rock- ja hevimaailman tällä hetkellä suurimpiin nimiin kuuluvaan Ghostiin. Tavallaan haluaisin itse välttää tätä vertailua, koska on aivan liian helppoa sivuuttaa bändin omat ansiot ja erityispiirteet nimeämällä heidät vain toiseksi Ghostiksi. Siltikin on minun pakko myöntää, että Ghost kävi kyllä itsellänikin mielessä Puppya kuunnellessa. Ei niinkään sen takia, että bändit kuulostaisivat keskenään täysin samanlaisilta, vaan sen takia, että Puppy onnistuu omassa musiikissaan enemmän tai vähemmän samalla metodilla kuin Ghost omassaan.

Vaikka Ghost on ansaitusti noussut viimeisen vuosikymmenen aikana yhdeksi suurimmista uusista rockyhtyeistä, ei heidän tekemisissään sinänsä ole mitään järin uutta. Olen kuullut bändiä melko osuvasti luonnehdittavan joissain yhteyksissä satanistiseksi Blue Öyster Cultiksi, ja bändin vaikutteet Mercyful Fatesta KISSiin ja Alice Cooperiin on hyvin helppo huomata sekä bändin musiikissa että teatraalisessa lavashow’ssa. Syy, miksi Ghost on kuitenkin onnistunut moninkertaisesti paremmalla menestyksellä kuin lukemattomat muut kasarisatanistiheviä apinoivat yhtyeet, on se, että bändi on osannut paketoida nämä tutut elementit tavalla, joka tekee niistä uudella tavalla kiinnostavia. Bändin soundin yksittäisiä elementtejä voi kyllä johtaa muihin bändeihin, mutta yhdessä tämä vaikutteiden kirjo luo jotain uutta, jota ei näistä muista bändeistä löydä. Se on identiteetti, joka on ominainen vain ja ainoastaan Ghostille.

Samalla tavalla vaikka on monia bändejä, joihin pystyn Puppya vertailemaan esimerkiksi tässä arvostelussa, en suoralta kädeltä keksi yhtäkään bändiä, joka yhdistäisi kaikki bändin soundista löytyvät yksittäiset elementit juuri tällä tavalla. Puppy on liian kaupallisen kuuloinen kuuluakseen doom- tai stoner-bändien kastiin, mutta samaan aikaan liian raskas ollakseen hyväksytty missään trendikkäissä alternative-piireissä. Bändin kolmikko on luonut oman pienen genrenurkkauksensa, johon muiden bändien on vaikea tulla heitä haastamaan, koska se on asettanut rimansa niin korkeaksi kirjoittamalla joitakin viime vuosien koukuttavimmista hevibiiseistä. Jos bändin ulosanti säilyy tulevina vuosina näin tasokkaana, ansaitsee Puppy omasta mielestäni nousta yhdeksi tulevan vuosikymmenen suurimmista rockbändeistä. Ainakin ”The Goat” on omia kärkiehdokkaitani vuoden 2019 parhaaksi albumiksi.

9/10

Kappalelista:

1. Black Hole
2. Vengeance
3. Poor Me
4. Just Like You
5. And So I Burn
6. Entombed
7. World Stands Still
8. Bathe in Blood
9. Nightwalker
10. I Feel an Evil
11. Handlebars
12. Demons

Puppy Facebookissa

Kirjoittanut: Markus Mickels