Doron ”Angels Never Die” on tarjonnut monenlaista rakkautta jo kolmekymmentä vuotta

Doro tuli minulle Warlockin kanssa tutuksi lähinnä lehtien Heavy Heaven ja Stara kautta ennen kuin hankin lomamatkalta Saksasta ”Burning The Witches” -kasetin. Kyseinen albumi onkin ollut tehosoitossa siitä lähtien kuten muukin Doron tuotanto. Noista vanhoista lehtijutuista jäi mieleen ennen kaikkea Doron julistus, että hän lähetti toimittajille uransa alussa pikkuhousujaan. No, ajat ovat muuttuneet, ja minä kirjoitan juttuni ihan vilpittömin mielin. 

Warlock alkoi ”True As Steel” -levyn Euroopan menestyksen jälkeen suuntautua Yhdysvaltoihin ja äänitti seuraavan (ja viimeisen) levynsä ”Triumph & Agony” rapakon takana. Yhden kiertueen jälkeen bändin ura alkoi olla lopussa, vaikka levystä tulikin yhtyeen menestynein. Seuraava levy ”Force Majeure” ilmestyikin sitten Doron omalla nimellä saattaen Warlockin lopullisesti haudan lepoon. Siitä huolimatta, että studiolevyllä oli apuna Gene Simmons hoveineen, eivät ovet Yhdysvaltain markkinoille auenneet Doron esittämän hard rockin ollessa auttamattomasti poissa muodista. Euroopassa suosio pysyi silti vakaana, vaikka Doro pitikin majaansa pitkälti USA:ssa. 

Kolmannelle studiolevylle ”Angels Never Die” tuli avuksi tuottaja Jack Ponti, jolla oli taustaa hard rockin parissa tunnetuimpien yhteistyönimien ollessa Bon Jovi ja Alice Cooper. Hänestä tuli myös Doro Peschin ohella biisien pääasiallinen kirjoittaja aisaparinsa Vic Pepen kanssa. Ponti varmisti asemaansa itsevarmalla lupauksellaan, että juuri hän olisi oikea henkilö nostamaan Doron uran siivilleen. Gary Scruggs lukeutui myös tiimiin edellisen levyn tapaan. Pontin nimi oli levyn teossa lähes diktaattorimaisessa asemassa, mutta jonkunhan se kai vastuu oli kannettava… Pepe ja Ponti ovat kuulemma toistensa vastakohtia rauhallisuuden ja äkkipikaisuuden aallokossa Pontin edustaessa niistä jälkimmäistä. Ponti ei kuulemma myöskään juuri innostunut maisemanvaihdoksesta, minkä vuoksi levy on äänitetty puuhökkelin kaltaisessa Ocean Studiossa Toms Riverissä, New Jerseyssä.

Albumin kuvailtiin etukäteen olevan tasapainoinen kokoelma balladeja, raskaita lauluja ja blues-vaikutteita. Otetaan se siis lähtökohdaksi levyn tarkastelussa. Arvostelut eivät luvanneet hyvää, sillä esimerkiksi Andy Bradshaw (Metal Hammer) antoi albumille alimmat mahdolliset pisteet ihmetellen samalla, kenelle levy on suunnattu, ja miksi kyseinen levy on ylipäätään julkaistu. Doro itsessään sai häneltä synninpäästön, mutta siihen positiiviset puolet sitten jäivätkin. 

Albumin lyyrinen tematiikka on hyvin yksinkertainen, sillä lähes jokaisessa biisissä puhutaan rakkaudesta sen eri muodoissa. Poikkeuksen muodostaa ”Bad Blood”, joka on vahvasti poliittinen kannanotto väkivaltaa ja vuosikymmenen alun mellakoita vastaan. Pesch kritisoi itse hieman kappaleesta tehtyä videota, joka oli nuorten amerikkalaisten tekijöiden näkemys maailmantilanteesta. Hänelle oli myös ehdotettu hakaristin edessä esiintymistä, mihin laulaja oli vetänyt rajan.

Aiemmin mainitussa kokonaisuuden jakaumassa balladeja edustavat ”So Alone Together”, ”Enough For You”, ”Don’t Go” ja ”Alles Ist Gut”. Ne ovat hyvin tyypillisiä hard rock -balladeja, joissa lauletaan toisesta henkilöstä tai toiselle henkilölle. Poikkeuksena nostaisin esiin ”Enough For You” -kappaleen, jonka akustinen soundimaailma, Peschin kuiskaava laulu säkeistöissä sekä syvälle riipaiseva kertosäe toimivat oikein tehokkaasti. Viimeksi mainittu on varustettu hienolla pianomelodialla ja laulettu saksaksi, joten en ole ihan varma sanoituksista, mutta olettaisin kaiken olevan hyvin. Toki myös sana ”lieben” mainitaan. Olen balladien suuri ystävä, joten minua ei haittaa kappaleiden tietynlainen keskinkertaisuus.

Niin sanotuissa raskaissa biiseissä pätevät rakenteissa hyvin samanlaiset lainalaisuudet ja rakenteet. Varsinaisia vauhtihurjasteluja ei ole, ja kappaleiden tempo on aika lailla sama kappaleesta riippumatta. Olisi jännä tietää, oliko kyseessä tietty laskelmallinen kaava hard rock -biisin hittipitoisuudelle esimerkiksi Amerikan markkinoille… 

Albumin rokkaaviin biiseihin kuuluvat ”Eye On You”, ”Bad Blood”, ”Cryin’”, ”You Ain’t LIved”, ”All I Want” ja “Heaven With You”. Biiseistä löytyy suuresti tarttuvuutta, joka perustuu suuriin kertosäkeisiin, joita on isonkin yleisön helppo laulaa mukana. Isoa yleisöä kappaleissa on varmaankin ajateltu, sillä esimerkiksi biiseihin ”You Ain’t Lived” ja ”All I Want” on tehty loppua kohti erilliset, aivan kuin stadioneille tarkoitetut yhteislauluosuudet. Kertosäkeiden lisäksi kitaroista löytyy maailmaa syleilevää otetta, sillä vaikka riffit ovat sinällään simppeleitä, diggaan suuresti ”Cryin’”-biisin vinguttelua ja ennen kaikkea ”Heaven With Youn” alkumelodiaa. Jälkimmäinen on yksi levyn suosikkikappaleistani ja tuntuu, että esimerkiksi Scorpionsin tekemänä se olisi voinut olla isompikin hitti.

“Born To Bleed” on hieman erikoisempi kappale, sillä sen ensimmäiset säkeistöt eivät ole varsinaisesti rokkia vaan enemmän kollaaseja erilaisista äänistä ja rytmeistä. Ne eivät ole kuitenkaan yksistään koko kappaleen kantavia seiniä, vaan mukaan saadaan sotkettua perinteisempääkin rokkaamista. Eric Galesin soittama kitarasoolo on samanlaista äänien kollaasia kuin säkeistötkin, enkä saa siitä oikein otetta. Tarotin Zachary Hietala sanoi aikoinaan, että soolo on kitaristin lauluosuus, mutta tässä tapauksessa Galesilla ei ole mitään sanottavaa ainakaan minulle. Kertosäe voisi olla esimerkiksi Sentencedin ”Fragile”-kappaleen kadonnut esi-isä samantyylisessä ulkoasussaan. 

Sinne blues-vaikutteiden osastoon laittaisin kappaleen ”Last Day Of My Life”, jossa kitaristina on aiemmin mainitun Eric Galesin veli Eugene Gales. Siihen oli perusteena kuulemma se, että mustan kitaristin blues-soitto on huomattavasti uskottavampaa kuin jonkun 17-vuotiaan, joka ei ymmärrä bluesin fiilistä. Asia on varmasti niin, vaikka vertaus tuntuu varsin tarpeettomalta. Biisissä on toki vahva blueshenki, ja erityisesti kitaran ja pianon toisiaan täydentävä soitto on hienoa kuultavaa. Täytyy valitettavasti kuiteinkin sanoa, että kappaleen heikoin lenkki on itse laulajatar, sillä sanoitus henkii elämäntuskaa, eikä hänen tulkinnassaan ole sitä. Se on hieman liian siloiteltu ja puhdas, vaikka hänelläkin on varmasti ollut vaikeita aikoja. Muuten täytyy olla Bradshawn kanssa samaa mieltä siitä, että Doro suoriutuu suhteellisen puhtain paperein koko levystä. Kappaleen videon teossa meinasi kuulemma käydä huonosti, sillä Dorolle ei ollut saatavilla stunttia, joten hänen oli ajettava itse. Ohjaajat olivat joka kohtauksessa pyytäneet/käskeneet häntä ajamaan kovempaa, ja auto oli lopulta kiepannut ympäri Doro kyydissään. Onneksi vain Chevy loukkaantui turmassa.

Rummut levylle soittaa muun muassa Twisted Sisterin riveistä tuttu Joe Franco, ja Matt Nelson käy soittamassa vähän bassoa, mistä Doro ei ollut varauksettoman onnellinen. Nick Douglas soittaa pääosin bassot, ja hänestä tulikin Doron monikymmenvuotinen työpari.

Sitä, miksi levy ei menestynyt, voidaan spekuloida. Ajan henki oli Doron edustamaan maailmaan nähden kovin erilainen. Ehkä materiaalikaan ei ollut tarpeeksi amerikkalaista tai tarttuvaa tai laadukasta. Piirretyssä albumin kannessa Doro ei minusta muistuta yhtään Doroa, eikä logokaan oikein skulaa. Vaan silti minä rakastan Doroa ja sen myötä tätäkin levyä, vaikka myönnettävä onkin, että hänellä on uransa ajalta takataskussaan kovempaakin materiaalia.