Downstairs

Downstairs on vuonna 2002 perustettu kokeellinen indie yhtye, joka on tähän päivään mennessä julkaissut lukuisia pieniä julkaisuja. Vuonna 2007 yhtye kuitenkin kiinnitettiin Fullsteam Recordsille ja tämän johdosta yhtyeen debyytti albumi ”Oh Father” julkaistiin keskiviikkona. Otimme sähköpostitse yhteyttä yhtyeen kitaristiin Topi Ruokolaiseen, joka kertoi meille hieman uudesta albumista sekä yhtyeen historiasta.

downstairs.jpg

Terve. Näin alkuun voisitko hieman esitellä itseäsi ja bändikavereitasi. Mitäs Downstairssin leiriin tällä hetkellä kuuluu?

Topi Ruokolainen: Olen Topi ja soitan kitaraa sekä hieman koskettimia. Lisäksi meitä on Otto joka soittaa rumpuja, Asmo laulaa ja soittaa urkuja ja Eemeli soittaa pääasiassa bassoa, mutta joutuu välillä kajoamaan myös kaiken sorttisiiin syniin ja muihin. Tällä hetkellä fiilikset on vähän ristiriitaiset. Levy julkaistiin eilen ja sen takia on tosi kikseissä ja odottaa, että minkälaisen vastaanoton se saa. Toisaalta jouduttiin perumaan pari keikkaa, kun meidän rumpalilla on käsi vähän hajalla ja se vituttaa rankasti.

Olette perustaneet yhtyeen vuonna 2002. Kertoisitko meille hieman yhtyeenne historiasta. Miten tapasitte toisenne ja päätitte perustaa yhtyeen nimeltä Downstairs?

Topi Ruokolainen: No minä, Otto ja Asmo ollaan tunnettu toisemme jo ihan pienestä asti. Otto on mun pikkuveli, Asmo ja Otto tapasi tarhassa. Alettiin soittamaan kolmistaan heti kun saatiin ekat soittimet ja siitä tää on kehittynyt. Ei me perustettu bändiä nimeltä Downstairs vaan alettiin soittamaan ensin yhdessä ja siitä sitten monen mutkan kautta ajauduttiin tähän. Meillä oli tosi pahoja vaikeuksia löytää basisti, joka haluaa sitoutua ja joka on musiikillisesti samoilla linjoilla. Onneks löydettiin Emppu, joka tuli mukaan noin neljä vuotta sitten.

Mistä nimi Downstairs? Onko nimellä jokin tausta?

Topi Ruokolainen: Meillä on ollut tosi monta bändin nimeä ennen tätä nykyistä. Ollaan soitettu yhdessä tosi kauan ja kasvettu samalla, joten matkan varrella on ollut paljon musiikillista itsetutkiskelua ja oman linjan hakemista. Ihan aluksi soitettiin aika paljon erilaista musaa kun nykyään ja kun on tullut ikää lisää, niin on myös tullut uusia vaikutteita musiikkiin ja on jossain vaiheessa on alkanut tuntumaan siltä, ettei nykyinen bändin nimi enää kuvaa hyvin itse musiikkia. Kun alettiin taas kymmenennen kerran miettimään nimen vaihtoa, silloin 2002, niin päätettiin, että otetaan nimi, joka ei suoraan kerro, minkälaista musaa soitetaan. Silti toi nimi on niin tyhmä ja jotenkin härski, että se sopii meille hyvin. Mielummin niin, että ihmiset antaa nimelle merkityksiä sen mukaan, miten ne meidän musiikin kokee. Toi nimen vaihto silloin oli myös tavallaan uuden sivun kääntäminen, kun alettiin soittaa enemmän keikkoja kaikkien tullessa täysi-ikäisiksi, basisti vaihtui ja alettiin muutenkin suhtautua vakavammin musiikin tekemiseen.

Kun aloitit soittamisen, mikä sai sinut valitsemaan juuri kitaran? Mitkä olivat itsellesi ne suurimmat musiikilliset vaikuttajat kun olit nuori?

Topi Ruokolainen: No kai se on minulla lähtenyt aika paljon siitä, että minun isä soittaa kitaraa ja pienenä aina katsoin, kun se soitti sähkiksellä rokkia ja bluesia. Sit tuli Alice Cooperin ”Trash” levy, jonka jossain videossa kitaristi syöksyy palavan oven läpi polvilleen ja alkaa soittaa törkeetä sooloa. Siinä vaiheessa alettiin sitten jo tosissaan pyytämään että ”ostakaa mulle skeba”. Metallica ja Pantera oli junnuna tosi kovia vaikutteita. En olisi ilman niitä jaksanu istua tuntikausia treenaamassa jotain skaaloja yms.

Ennenkuin solmitte Fullsteam Recordsin kanssa sopimuksen julkaisitte kaksi EP.tä We Are Trail Recordsin kautta. Millaista oli työskentely heidän kanssaan?

Topi Ruokolainen: Pitäis varmaan ihan kiitollisuudesta sanoa, että ne on hyviä tyyppejä kun antoivat meille tosi paljon rahaa omasta pussistaan, että saatiin tehdä EP:t, mutta todellisuudessa ne ei kyllä osanneet hoitaa oikein mitään asioita kunnolla ja kaikki lafkan tyypit on loppupeleissä aika kusipäistä sakkia. Jos ei ole pakko, niin ei kyllä enää julkaista mitään niiden kautta.

Kuulutte nytten Fullsteam Recordsin alaisuuteen, joka on Suomen suurin indie levy-yhtiö. Mitä mieltä itse olet levy-yhtiöstä ja millaisia odotuksia sinulla on ”Oh Father”- albumin suhteen?

Topi Ruokolainen: No totta kai se on meidän mielestä tosi hyvä lafka, ei me muuten niitä oltais valittu. Jengi tekee duunia suurella sydämellä ja meidän asioiden hoitamiseen on kyllä panostettu tosi hienosti. Osa työntekijöistä tunnettiin hyvin jo ennen diilin tekoa ja kyllä ne loputkin vaikuttaa tosi mukavilta. Toivottavasti ton levyn johdosta uusia ihmisiä kiinnostuu meistä ja ei mua häiritse jos se vaikka julkaistais ulkomaillakin. Suurin asia, mitä odotan on, että enemmän jengiä löytäisi keikoille.

Teidän debyytti albumi ”Oh Father” julkaistiin tänään. Kertoisitko meille hieman albumin teosta. Millaista oli olla äänittämässä ensimmäistä Downstairs pitkäsoittoa?

Topi Ruokolainen: Äänitettiin levyä 10 päivää Finnvox studioilla Helsingissä, eli sinänsä ihan hyvä kun pääsi aina illalla kotiin ja sai ajatuksia muualle. Nauhotukset oli aika intensiiviset, koska ei tuota aikaa nyt mitenkään liikaa ollut. Haluttin nauhottaa kaikki pohjat livenä, joten treenisessiot ennen studioita meni välillä jopa urheilun puolelle, mutta jeesas kyllä siinä, että ei mennyt turhaa aikaa studiossa enää omien osuuksien opetteluun ja levylle saatiin vangittua hyvää bändisoittoa. Aikatulu oli myös sillä tavalla sopivan kiireinen, ettei ollut liikaa aikaa hifistellä ja levyllä onkin myös live-soittoon olennaisesti kuuluvia tyriä ja rosoa.

”Oh Father”:n etukansi on hyvin taiteellinen. Kertoisitko meille hieman kannesta. Mitä se oikein symboloi?

Topi Ruokolainen: Kaikki levyn kansitaide on turkulaisen nuoren taiteilijan, Anna Törrösen, käsialaa. Me kerrottiin sille ajatuksista levyn nimen taustalla ja että minkälaista fiilistä me haluttais välittää ja se teki sitten sen pohjalta meille taidetta. Kyllä mä tiedän, mitä toi kansikuva mulle itselleni symboloi, mutta ei se ole mikään ainoa totuus enkä halua viedä ihmisiltä mahdollisuutta muodostaa omaa näkemystään siitä.

Kertoisitko meille hieman uuden albuminne lyriikoista. Mistä yleensä löydät ideat lyriikoihin? Millaisia aiheita ”Oh Father” albumi käsittelee?

Topi Ruokolainen: No mitä nyt Asmon puolesta voi vastata, niin jo levyn nimellä on monia merkityksiä. Sillä voi olla uskonnollisia viittauksia, tai se voi viitata vain sanaan ”isä”, jolla on jo sinällään jokaiselle henkilökohtaisia merkityksiä. Sitten sen voi käsittää suureksi huokaukseksi ”voi taivaan isä”. Levyn sanoitukset on melko tulkinnan varaisia ja jokainen voi liittää niihin omia merkityksiään elämäntilanteensa yms. mukaan. Ei meidän musiikkiin sellainen perinteinen ”tarinankerronta” oikein istuisikaan, vaan lyriikoilla välitetään tunnelmaa ja luodaan mielikuvia.

Indie musiikki on musiikkityylinä ainakin Suomessa todella pieni. Millainen fanikanta teillä itsellänne on?

Topi Ruokolainen: Mun mielestä ihan hyvä aiemmin vain pari EP:tä julkaisseelle bändille. Molemmat pienlevyt on kohta loppuunmyytyjä, mitä en olis itse voinut vielä pari vuotta sitten uskoa. Ollaan saatu koko ajan enemmän ihmisiä kiinnostumaan, totta kai toi diilin teko ja nyt tuleva albumi vielä tuo meitä enemmän ihmisten tietoisuuteen. Myös ulkomailla on muutamia ihmisiä, jotka tietävät meidät ja siitä on hyvä lähteä sitten kun toivottavasti julkaistaan albumi myös muualla.

Mitkä indie yhtyeet ovat teidän musiikkiin vaikuttaneet eniten? Miksi?

Topi Ruokolainen: No Fugazi on tietysti ihan periaatteen tasolla tosi iso vaikuttaja. Kun tuntu siltä, että on ihan epäonnistunut kun ei kukaan kiinnostu julkasemaan levyjä, niin oli tosi huojentavaa hoksata, että kaiken voikin tehdä itse. Itse tekemällä asioita osaa myös enemmän arvostaa ja kaikki pienetkin saavutukset tuntuu tosi isoilta ja antaa lisäpotkua. Myös At the Drive-In ja erinäiset muut punkkia tai hardcorea omalla otteellaan tekevät on vaikuttaneet, jos eivät täysin suoraan musiikillisesti niin ainakin sellaisen välittämänsä yleisfiiliksen muodossa. Sit AFI on mun mielestä tosi hieno bändi jo ihan sen takia, miten ne on aluksi tehneet melko perinteistä skeittipunkkia ja ajan myötä löytäneet oman äänensä ja persoonallisen tyylinsä ja sen avulla erottuneet muista. Lisäksi ne on tosi ennakkoluulottomasti muuttaneet soundiaan popimmaksi, joka on hyvä.

Mikä on itsellesi se henkilökohtaisin kappale ”Oh Father” albumilta? Kertoisitko hieman kyseisestä kappaleesta.

Topi Ruokolainen: Mulle henkilökohtaisin on tällä hetkellä levyn päätösraita ”There’s a Barrel, There’s a Flood”, koska se on sellanen ”vaikeuksista voittoon”-biisi. Kappaleen loppu oli jo pitkään koossa, mutta alkupuoli oli alun perin täysin erilainen. Me ei oikein tiedetty, että mitä koko biisille pitäis tehdä ja oltiin jo jossain vaiheessa luovuttamassa sen suhteen. Sitten joku kerta treeniksellä päätettiin kokeilla sovittaa alkupuoli biisistä täysin uudestaan ja yht’ äkkiä huomattiin että meillä onkin käsissämme ehkä paras biisi, jota ollaan ikinä tehty. Ja toi biisi on vielä tosi erilainen, kun mitä ollaan ennen tehty ja on ehkä jollain tavalla uuden suunnan näyttäjä ja yllätti meidän itsemmekin. Ja kun itse olen tulkinnut sanoitukset uskontoja kriittisesti tarkasteleviksi, niin eihän siitä voi olla pitämättä!

Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia teillä on helmikuun keikkojen jälkeen? Nähdäänkö Downstairssia kesällä Suomen festivaaleilla?

Topi Ruokolainen: Ei meillä ole itsellämmekään mitään tietoa, että mitä julkkarirundin jälkeen tapahtuu! Toivottavasti kesällä on niin maan perkeleesti festarikeikkoja, ettei tarvii taas hakea kesäduunia Alepan kassalta.

Mikä on itsellesi se kesän paras festari, jonne on joka vuosi aina pakko päästä uudestaan?

Topi Ruokolainen: Provinssissa on Suomen festareista tullut eniten käytyä, mutta enemmän mä käyn festareilla bändien takia, en dokaamisen joten esiintyjälista vaikuttaa tosi paljon siihen, että lähdenkö ylipäätänsä millekään festareille. Roskildessa oon käynyt pari kertaa ja se on kyl sellanen, mihin lähtis varmaan melkein joka vuosi jos olis rahaa.

Teidän paras keikkanne tähän asti, missä ja koska? Mikse se oli paras?

Topi Ruokolainen: Parhaita keikkoja yleensä on sellaset, joilta ei odota mitään ja sitten jengi onkin yllättäen ihan messissä. Tollasia on ollu aika paljon ulkomailla jossain squateissa ja Suomessa esim. TVO:lla. Kyllä ne fiilikseltään parhaat keikat on yleensä tosi pienissä ja hikisissä punk-luolissa. Toisaalta viimesyksyinen Locustin lämppäys Tavastialla oli henkilökohtaisesti tosi iso juttu.

Saisit itse suunnitella maailman kiertueen. Minkä yhtyeen kanssa haluaisit kiertää ja missä maissa haluaisit soittaa?

Topi Ruokolainen: Tehtäisiin varmaan Princen tyyliin, eli Euroopan pätkä olis 21 keikkaa Lontoossa, Jenkkien rundi olis 21 keikkaa vaikka New Yorkissa ja sit vaikka 21 keikkaa Tokiossa siihen päälle. Soitettaisiin Mars Voltan, Morrisseyn, Lapkon ja Hero Dishonestin kanssa kaikki keikat. Tai ehkä jonkun pienempien, niin meidän ei tarvitsisi aina soittaa ensimmäisenä.

Lopuksi hieman vielä musiikki maustasi. Mitkä albumit ovat tällä hetkellä itselläsi sitä ”kuuminta” hottia?

Topi Ruokolainen: Ehkä viimeisen vuoden aikana eniten on soinut Smithsin ”Very Best of”, PMMP:n ”Leskiäidin tyttäret”, The Locustin ”New Erections”, Beastie Boysin ”Ill Communication ja Blood Brothersien viimeisin levy ”Young Machetes”. Tosi paljon meidän bändissä nykyään kuunnella poppista, mutta myös kaiken sorttista häröilyä.

Kiitoksia haastattelusta ja onnea tulevalle kiertueelle. Viimeisiä viisaita sanoja lehden lukijoille?

Topi Ruokolainen: Älkää syökö keltaista lunta.

Kommentoi julkaisua