Dream Theater – A Dramatic Turn Of Events

Vuosi 1985 oli mitä ilmeisimmin oikein hieno: Matti Nykänen valittiin tuolloin Suomessa vuoden urheilijaksi ja silloin sai myös alkunsa yksi progemetallin suurimmista nimistä, Dream Theater. 90-luvulta asti suuressa suosiossa oleva yhtye on palannut uutukaisensa kanssa, yhden historiansa merkittävimmän jäsenvaihdoksen jälkeen.

No, jokainen joka vähänkään seuraa musiikkimediaa, tietää varmasti, että kyse on rumpalivaihdoksesta. Miket menivät sekaisin, ja Mr. Portnoy sai väistyä kun tilalle otettiin (ainakin joskus) rummunpärisytyksen ME-mies Mr. Mangini. Jos ensimmäisenä puidaan tämä asia alta pois, on sanottava, että ainakin allekirjoittanut huomaa tämän ainoastaan positiivisena. Uutukaislevyllä kompit ovat monipuolisempia, kuin aikaisemmilla julkaisuilla. En sen enempää aio jäsenten soittotaitoa puida ja uskoisin, että Dream Theater– arvostelua lukeva ihminen tietää jäsenten kyvyn hallita omia soittimiaan.

Toinen selvästi positiivinen asia on se, että Dream Theaterin musiikki on jälleen harpannut yhden askeleen raskaampaan suuntaan. Ei tässä nyt ”Train Of Thoughtia” lähennellä, mutta verrattuna pariin viime julkaisuun ”A Dramatic Turn Of Events” onnistuu tässä asiassa loistavasti.

Siirtykäämme itse julkaisuun. Odotukseni olivat maltilliset mielestäni todella vaisun avausraidan ”On The Backs Of Angelsin” jälkeen, mutta levy yllättää kuitenkin mukavasti, koska seuraavat kaksi kappaletta palauttavat DT:n sille tasolle, jossa siitä itse pidän eniten. Raskaita, ja erittäin kieroja riffejä murjotaan sekä tahtilajit sen kuin vilisevät silmissä. Seuraavat kaksi raitaa, ”Build Me Up, Break Me Down” ja ”Lost Not Forgotten” edustavatkin levyn parhaimmistoa, vaikka jälkimmäisen introssa John Petrucci ja Jordan Rudess heittävät homman aivan överiksi sooloilullaan.

Kuunneltuani levyn viimeiseen biisiin asti, suupielet nousivat hymyyn. ”Bridges In The Skyn” loppuvaiheen huikeat melodiat, ja ”Outcryn” alun hieman radioystävällisemmät mätöt tekevät tästä ensimmäisen Dream Theater kokonaisuuden ”Octavariumin” jälkeen, jota pystyn kuuntelemaan varmasti pidemmänkin aikaa. Tuopahan ”Breaking All Illusionsin” sekoilukohdat mieleen jopa itsensä ”The Dance Of Eternityn”.

Pari heikompaa raitaa huolimatta DT:n uusin on varmasti yksi vuoden parhaista progemetalli levyistä. Hatunnosto, ja pari peukkua tältä arvostelijalta yhtyeelle.

8/10

Kirjoittanut Sami Haapoja

Näin aluksi kerronpa ripauksen taustaani tätä arvostelua varten. ”Koska olet itsekeskeinen, nipottava, tietämätön kriitikon retale ja likainen hippi”, kysyt? Vähän sitäkin, mutta tahdon ilmaista siellä tietokoneen ääressä istuvalle, tai jotain perkeleen älypuhelinta räpläävälle lukijalle, että miltä pohjalta ponnistan tähän arvosteluun. Teininä Dream Theater innostutti, ”Awake” ja ”Images & Words” olivat kovaa shittiä, ja livekiekot sekä –devarit olivat kovassa kulutuksessa. Vuonna 2002 tuli loistava Provinssikeikka ja puolikehno ”Six Degrees Of Inner Turbulence”, jonka jälkeen fanitus laantui kyllästymiseen saakka. Sen jälkeen uudempiakin levyjä olen kuulostellut, mutta ei ole jaksanut innostaa. Mutta muuttuuko mieli tämän uuden albumin, ”A Dramatic Turn Of Events”, edessä?

Taas on korvilla sellainen entisajan tupla-LP:n mittainen hirviö, mitä pitäisi lähtee purkamaan, ja saamaan siitä selkoa. Yllättymään en päässyt, vaan ihan se sama tuttu Dream Theater se siellä musisoi. Vaikka ensikuulemalta musiikki ei tunnukaan hirveän hankalalta ja vaikeaselkoiselta, niin sen verran se onkin. Heille tuttuun tyyliinsä, tässä on iso pläjäys saada kesytettyä, että tovi jos toinenkin menee tätä tavaillessa. Ja kuten aina, voi aina heidän uutta albumiaan kuunnellessa odottaakin, että on soitto huipputaitavaa ja yhtye pyöräyttää musiikkina vaikka minkälaisen silmukan läpi – niin, että homma kuulostaa liian helpolta eikä hikikään kerkeä otsalle.

Albumi kuitenkin tuntuu suoremmalta ja radioystävällisemmältä, mihin olen heiltä tottunut kuulemaan. Kappaleet usein lähtevät liikkeelle turvalliseen ja jopa kaupalliseen sävyyn, kunnes taas biisin puolessavälissä heitetään sirkus pystyyn ja temppuilu alkaa. Siellä täällä on myös orkesterisoitantaa ja kuorolaulantaa, joka tuo mukavaa lisämakua kappaleisiin. Sitä taas on aivan kuin ajautunut sinne baarinurkkauksen tuttuun pöytään, jonne se sama maailmanmatkaaja eksyy kertomaan samat tarinat pienillä sanamuunnoksilla, koska on jo unohtanut keille kaikille niistä on turissut. Mutta kun ei tahdo olla kyrväke, niin hymyilee ja nyökkäilee vastineeksi.

Joten mitään moitittavaa en soitannollisesti löydä levystä. Bändi heitti tuossa pienen puolikkaan eskimokäännöksen, kun yksi yhtyeen perustajajäsenistä, Mike Portnoy, otti hatkat yhtyeestä. Mutta tilalle tullut Mike Mangini, moneen otteeseen maailman nopeimmaksi rumpaliksi kruunattu, tarttuu tehtävään ja kääntää paatin takaisin pintaan todella mallikkaasti. Mies ei tee levyllä itsestään suurta numeroa eikä turhia riehaannu kikkailuun, mutta hoitaa tonttinsa suurella varmuudella ja taidolla, jonka tahtiin muu yhtye pääsee vetämään parastaan.

Ongelmaksi jää ne kappaleet taas. Muutama biisi, kuten ”On The Back Of Angels”, ”Build Me Up, Break Me Down” ja ”Breaking All Illusions”, lähtee liikkeelle mukavasti ja soivat mallikkaasti alusta loppuun. Mutta silti eivät tuo mitään uutta ja kummallisempaa koukutusta, että sen suurempaa kulutusta kestäisivät. Noista kolmesta ehkä viimeiseksi mainittu on levyn mielenkiintoisinta antia kaikkine kikkailuineen. ”Bridges In The Sky” alku on kiinnostava ja erilainen kurkkulaulannalla ja muulla hupsuttelulla, mutta muuten kappale tuntuu lässähtävän lähtiessään liikkeelle. Samanlainen ongelma tuntuu olevan monella levyn kappaleella. Moni niistä kuulostaa aluksi hyvältä, mutta tylsistyminen liian moneen kertaan kuultuihin kappalekulkuihin alkaa tulla niin nopeasti, ettei edes kikkavälivaihde biisiä pelasta, vaan sekin kuulostaa lähinnä irtonaiselta. Slovarin poikasiakin on levylle lätkäisty, mutta lähinnä äklöttävät. Ainiin, ja James LaBrien laulu, varsinkin korkeissa kohdissa, pistävät niskakarvani inhotuksesta pystyyn edelleen.

“A Dramatic Turn Of Events” ei siis omalla kohdallani muuttanut mielipidettäni yhtyeestä. Itse näen heidän jo parhaat päivänsä aikoja sitten nähneenä, mutta olisi mukava kuulla, mitä pitkän linjan DT-fanittajat tästä ovat mieltä. Luulisin silti tästä heille löytyvän korvaherkkuakin. Itse jätän tämän levyn sivummalle. Kun ei vaan sytytä, niin jää sauna kylmäksi. Hauskoja hetkiä on monia tarjolla, mutta kokonaiskuvasta ei saa tarpeeksi iloa irti. Kivat kääreet ja hauska kortti, mutta sisältä löytyy vaan ne samat, liian pienet pitkät kalsarit ja kutisevat villasukat. Tuttu vanhus ei ikinä opi.

5/10

Kirjoittanut Ville Syrjälä

Kappalelista:
01. On The Backs Of Angels
02. Build Me Up, Break Me Down
03. Lost Not Forgotten
04. This Is The Life
05. The Shaman’s Trance
06. Outcry
07. Far From Heaven
08. Breaking All Illusions
09. Beneath The Surface

http://www.dreamtheater.net/

Kommentoi julkaisua