Dream Theaterin Turun-keikka oli teknisesti häikäisevä mutta ennen kaikkea tunteikas paluu juurille

Amerikkalainen progressiivisen metallin jättiläinen Dream Theater toi 40-vuotisjuhlakiertueensa Turun Logomoon ja tarjosi faneilleen juuri sitä, mitä oli odotettu jo vuosien ajan: rumpali Mike Portnoyn paluun kokoonpanoon. Vaikka konsertti ei ollut täysin loppuunmyyty, täyttyi sali mukavasti eri-ikäisistä, innokkaista kuulijoista. Turussa koettiin enemmän kuin tavallinen keikka – se oli lämminhenkinen jälleennäkeminen, jossa virtuoosimainen soitto, vahva tunnelma ja yhteisöllisyys loivat unohtumattoman konserttielämyksen.

Keikka alkoi tasan klo 20.00. Valot himmenivät, ja kaiuttimista alkoi soida tuttu intro ”Orchestral Overture”. Näytöillä pyöri visuaaleja jokaiselta Dream Theaterin albumilta, ja intro vei yleisön kronologisesti läpi bändin uran. Kun viiden minuutin esitys päättyi, nousi yhtye lavalle ja aloitti keikan uuden ”Parasomnia”-levyn ”Night Terror” -kappaleella. Lavalla ja katsomossa oli heti selvää, että nyt oltiin asian ytimessä – tunnelma oli käsinkosketeltava ja energiatasot korkealla.

Yli kaksituntinen konsertti rakentui huolella kootun ja monipuolisen kappalevalikoiman varaan, joka esitteli Dream Theaterin 40-vuotisen uran moninaisia musiikillisia vaiheita. Mike Portnoyn tarkasti suunnittelema settilista johdatti yleisön vaikuttavalle matkalle läpi yhtyeen eri vuosikymmenten tarjoten sekä teknistä soiton ilotulitusta ja jykeviä riffejä että melodisia, rauhallisempia ja paikoin lähes eteerisiä hetkiä.

Monet kappaleet pääsivät kunnolla oikeuksiinsa, sillä ne oli aseteltu settiin nerokkaasti toistensa kontrastia hyödyntäen. Esimerkiksi keikan rauhallisempaa osastoa edustanut ”Hollow Years” sai entistä enemmän painoarvoa sijoittuessaan melodisen ”A Rite of Passage” -kappaleen ja raskaamman riffijyrän ”The Dark Eternal Nightin” väliin. Näin rakennettu setti hengitti kuin elävä olento – se kasvoi, kerrostui ja leimahti tarvittaessa täyteen liekkiin. Tarkkaan mietitty kappalejärjestys toi esitykseen kerroksellisuutta, joka piti yleisön otteessaan alusta loppuun ja syvensi bändin ja yleisön välistä tunnesidettä illan edetessä.

Jo parin kappaleen jälkeen oli yksi asia täysin selvä: Mike Portnoy on tehnyt näyttävän paluun valtaistuimelleen. Rumpali näytti olevan täysin kotonaan massiivisen rumpupatteristonsa takana, joka lienee yksi suurimmista, mitä hän on koskaan tuonut kiertueelle. Vaikka setti oli valtava, esiintyi Portnoy yllättävänkin hillitysti ja nöyrästi aivan kuin osoittaakseen kunnioitusta muulle bändille, joka oli kulkenut yli vuosikymmenen ajan eteenpäin ilman häntä.

Maltillinen lavakäytös ei kuitenkaan tarkoittanut varovaista soittoa – päinvastoin. Portnoy purki tuttuun tapaansa energiaa ja suorastaan hehkui karismaa rumpujensa takaa tuoden mukanaan juuri sen tunnistettavan soundin ja grooven, jotka ovat olleet Dream Theaterin identiteetin kulmakiviä bändin alkuajoista lähtien. Hänen paluunsa ei tuntunut uudelta alulta vaan saumattomalta jatkumolta ikään kuin hän ei olisi ollut päivääkään poissa

Vaikka Mike Mangini teki Portnoyn poissa ollessa erinomaista työtä ja piti koneiston kunnialla käynnissä, on vaikea kiistää, että juuri Portnoy ja Petrucci ovat se progemetallin oma New Yorkin ihmekaksikko. He kuuluvat tähän bändiin yhdessä – ja heidän välinen lavakemiansa on yksinkertaisesti ainutlaatuista.

Mainitsemisen arvoista on, että tämä oli – ainakin omien kokemusteni perusteella – Dream Theaterin näyttävin lavatuotanto. Lasereiden, strobovalojen ja videoprojisointien rinnalle oli rakennettu runsas määrä visuaalisia elementtejä, jotka entisestään rikastuttivat musiikillista kokonaisuutta. Viittasin jo aikaisemmin mutta erityisen vaikuttava hetki koettiin heti alussa, kun kuultiin lyhyitä katkelmia jokaiselta bändin albumilta kronologisesti samalla, kun levyjen kansitaiteet heräsivät henkiin tyylikkäiden animaatioiden ja taiteellisten efektien siivittäminä. Se ei ollut vain näyttävä show vaan myös kauniisti toteutettu kunnianosoitus bändin mittavalle uralle. Yleisö reagoi tunteella, hurrauksin, taputuksin ja välillä jopa buuauksin kommentoiden siten omalla tavallaan bändin eri aikakausia ja albumeita.

Varsinkin kiistanalaisen ”The Astonishing” -levyn kohdalla yleisöstä kuului soraääniä, kun taas uuden ”Parasomnia”-levyn kansitaide sai innostuneen vastaanoton. Bändi esitti tuoreelta albumilta kaksi kappaletta, ja ne otettiin vastaan raikuvin suosionosoituksin. Dream Theater näyttää onnistuneen siinä, missä moni muu pitkän linjan yhtye kompuroi: uudet biisit eivät ajaneet yleisöä baaritiskeille tai vessajonoihin vaan saivat lämpimän ja innostuneen vastaanoton. Se kertoo paljon bändin asemasta – ja ennen kaikkea fanien horjumattomasta uskollisuudesta.

Bändin soitto oli koko keikan ajan totutun tarkkaa ja viimeisen päälle hiottua. Lavalla hillitysti omissa oloissaan pysyttelevä basisti John Myung sai miksauksessa poikkeuksellisen paljon tilaa. Hänen soittonsa kuului selkeästi ja voimakkaasti, jopa paremmin kuin studiolevyillä. Se toi hienosti esiin hänen teknisen taituruutensa. Vaikka Myung ei viihtynytkään lavalla juuri parrasvaloissa, liikkuivat hänen sormensa häkellyttävän nopeasti ja varmoin ottein koko illan ajan.

Kosketinsoittaja Jordan Rudessin esiintymiseen oli lisätty raikkaita visuaalisia tehosteita kuten videoscreeneillä näkyneet pianon koskettimet, jotka syttyivät liekkeihin soiton tahdissa tarkasti valituissa kohdissa. Yksityiskohdat olivat näyttäviä ja heijastivat hienosti hänen haluaan kehittää ja uudistaa lavaesiintymistään. Rudessin ja Petruccin yhteissoitto oli täsmällistä ja saumattoman synkronoitua, täynnä yhteistä rytmiä ja tarkkuutta. Lisäksi kallistuvat ja alustallaan pyörivät koskettimet sekä keytar toivat hänen lavaolemukseensa lisää visuaalista näyttävyyttä. Kosketinsoittaja jää usein lavalla taka-alalle, mutta Rudess-show on jotain aivan muuta.

Virtuoosikitaristi John Petrucci oli jälleen ilmiömäisessä vedossa – suorastaan häikäisevä. Hän on kitaristina edelleen täysin omassa luokassaan yhdistäen teknisen taituruuden syvään tunneilmaisuun tavalla, johon vain harvat pystyvät. Salamannopea soittaminen, kuten ”Night Terror” osoitti, sujui edelleen uskomattomalla tarkkuudella, mutta Petruccin kyky luoda myös herkkiä ja emotionaalisia hetkiä nosti suorituksen uudelle tasolle. Illan kohokohtiin noussut ”Hollow Years” sai yleisön lähes pidättämään hengitystään – niin koskettava ja hienovarainen oli hänen tulkintansa.

Vaikka tunnustaudunkin suureksi Mike Portnoy -faniksi, arvostan myös Mike Manginin aikakauden Dream Theater -levytyksiä. Esimerkiksi ”Distance Over Time” -albumi on loistava osoitus siitä, että bändi pystyi uudistumaan ja säilyttämään tasonsa rumpalinvaihdoksesta huolimatta. Mutta yksi asia on varma – jos John Petrucci olisi joskus jättänyt yhtyeen, ei yhtye olisi enää selvinnyt. ’Zeus’ on ja pysyy yhtyeen sieluna ja selkärankana. Hän on yksinkertaisesti korvaamaton.

Viimeiseksi arvioitavaksi valikoitui tällä kertaa James LaBrie, Dream Theaterin keulakuva, joka on vuosien saatossa kerännyt sekä ylistystä että kritiikkiä. Aiemmilla näkemilläni keikoilla hänen suorituksensa on toisinaan kulkenut vuoristorataa: välillä huikeita hetkiä, toisinaan taistelua äärirajoilla. Eikä se ole ihme. ”Images and Words” -levyn alkuperäiset nuoruudenvokaalit vaatisivat laulajalta edelleen rautaisia keuhkoja ja parikymppisen skarppiutta. On silkkaa utopiaa odottaa, että kuusikymppinen mies laulaisi samoilla lihaksilla kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Eipä Mike Tysonkaan palannut viime vuonna nyrkkeilykehään samalla intensiteetillä kuin vuonna ’87.

Laulajan ääni ei ole kitaran tapaan säädettävissä. Se on herkkä instrumentti, altis ajan hampaille, kehon krempoille ja loputtomalle kiertue-elämälle. Mutta tällä keikalla LaBrie onnistui kääntämään tuon kaiken voitokseen. Hän lauloi läpi keikan loistavasti tietäen tarkalleen, milloin revitään kaikki irti, ja milloin hiljennytään eteerisen kauneuden äärelle. LaBrie oli parhaimmillaan keikan herkimmissä hetkissä. ”Hollow Years” nousi hänen todelliseksi taidonnäytteekseen – ääni leijui kuin sumu yleisön yllä haavoittuvana mutta täysin hallinnassa. Kappale löytyy usein aliarvostetulta ”Falling Into Infinity” -albumilta, jolta kuultiin nyt myös harvakseltaan soitettu ”Peruvian Skies”. Kappale tuntui suorastaan räätälöidyltä LaBrielle: se tarjosi laajan kentän dynamiikalle, tulkinnalle ja rokkarimaiselle karismalle – ja laulaja käytti niitä kaikkia kuin vanha mestari työkalupakkiaan. Keskiosan Metallica– ja Pink Floyd -henkinen jamittelu kruunasi kokonaisuuden. Omasta mielestäni biisi oli lähes täydellinen valinta – rohkea, rouhea ja tyylillä toteutettu.

Tämä oli Euroopan-kiertueen avauskeikka pitkän tauon jälkeen, ja ehkä juuri siksi James LaBrie kuulosti poikkeuksellisen freesiltä ja sitoutuneelta. Hän oli lavalla vahvassa iskussa sekä teknisesti että henkisesti. Illan perusteella voi todeta täysin varmuudella: James LaBrie ei ole luopumassa kruunustaan – eikä syytä olekaan.

Encore-osuus tarjosi tällä kertaa kaksi kovaa klassikkoa: raskaasti jyrännyt ”As I Am” sekä yhtyeen ylivoimaisesti eniten radiosoittoa saanut ja edelleen suurimpana hittinä pidettävä ”Pull Me Under”. Jälkimmäisen tunnistettava intro sai yleisön riehaantumaan. Oli selvää, että Dream Theater tiesi täsmälleen, millä kappaleella ilta kannattaa kruunata.

Oli yksinkertaisesti sydäntä lämmittävää nähdä koko klassinen kokoonpano jälleen yhdessä lavalla. Ei pelkästään musiikin vuoksi vaan myös siksi, että lavalta välittyi aito ilo ja yhteys. Moni bändi puhuu ”perheestä”, mutta harva todella elää sen mukaan kulissien takana. Dream Theaterin kohdalla näyttää nyt siltä, ettei paluu ole pelkkää PR-puhetta, vaan kyseessä on aito ja todellinen yhteenpaluu, josta yhtye tuntuu nauttivan vähintään yhtä paljon kuin fanit yleisön puolella.

Vaikka settilistaan ei koskaan voi olla täysin tyytyväinen, ei tällä kertaa ole juuri valittamista. Mukana oli kappaleita bändin koko uran varrelta ja mikä parasta, myös harvinaisempia helmiä. Dream Theater on yksi harvoista tämän kaliiperin bändeistä, jolla on varaa jättää suurimmat hittinsä soittamatta ilman, että kokonaisuus kärsii. Valinnanvaraa ja vahvaa materiaalia riittää.

Jos jotain saisi toivoa, niin enemmän iloa ja aitoa irrottelua lavalla. LaBriea ja hetkittäin Portnoyta lukuun ottamatta muu porukka pysytteli melko staattisena. Keskinäistä vuorovaikutusta nähtiin vain harvakseltaan. Miksi olette niin vakavia, äijät? Keikkailun ei pitäisi olla pelkkää teknistä suorittamista. Sen pitäisi olla myös aitoa rockia, intohimoa ja iloista meininkiä. Tässä pieni toive tulevaisuuden keikkoja varten: enemmän hymyä, enemmän katsekontakteja, enemmän hetkiä, joissa muusikot muistuttavat itseään – ja meitä – siitä, miten siistiä tämä kaikki on, ja mistä tässä kaikessa pohjimmiltaan on kyse.

Näistä pienistä moitteista huolimatta kyse oli erittäin vahvasta esityksestä, joka mahtuu helposti siihen parhaaseen kolmannekseen reilusta paristakymmenestä keikasta, joita olen bändiltä vuosien varrella nähnyt. Ei ole epäilystäkään siitä, että Dream Theaterin kaltaisen musiikin esittäminen vaatii soittajiltaan täyttä keskittymistä, verenmakuista omistautumista ja sielun syvyyksistä kumpuavaa intohimoa. Se ei ole mitään sunnuntaisoittelua. Se on progressiivisen rockin huippu-urheilua. Välillä tosin miettii, onko taiturimainen veivaaminen ja äärirajoilla paahtaminen enää aidosti hauskaa vai pelkkää tarkkaan toistuvaa rutiinia. Mutta on pakko uskoa: kipinä palaa edelleen kirkkaana, koska kone jaksaa jyrätä eteenpäin jo neljättä vuosikymmentä.

Ja mikä tärkeintä: se kuulosti yhä poikkeuksellisen hyvältä. Yleisön reaktiot kertoivat kaiken oleellisen: lavan edessä koettiin vilpittömiä ilon hetkiä, joissa yhdistyivät nostalgia, musiikillinen intohimo ja pitkä odotus, joka sai arvoisensa täyttymyksen. Dream Theaterin konsertti osoitti, ettei bändin tekninen taituruus mukaan lukien monimutkaisten tahtilajien hallinta ole vuosien saatossa hiipunut vaan pikemminkin kehittynyt entisestään.

Kun pääosin miesvaltainen yleisö valui keikan jälkeen ulos bändipaidoissaan ja tyytyväinen ilme kasvoillaan, saattoi todeta: rock elää ja voi hyvin. Tällä kertaa vain hieman moniulotteisempien sävelkulkujen säestyksellä.

SETTILISTA

Night Terror
Act I: Scene Two: II. Strange Déjà Vu
Act I: Scene Three: I. Through My Words
Act I: Scene Three: II. Fatal Tragedy
Panic Attack
The Enemy Inside
Midnight Messiah
A Rite of Passage
Hollow Years
The Dark Eternal Night
Peruvian Skies
Take the Time
As I Am
Pull Me Under

WWW.DREAMTHEATER.NET