Drearyym – Precursions

Kirjoittanut Sirpa Nayeripoor - 26.1.2017

Tässä olisi tarjolla harvinaisen kypsä debyyttilevy. Vajaassa kolmessa vuodessa lempääläinen Drearyym on ehtinyt itsensä perustamisen lisäksi takoa demoa, kahtakin EP:tä ja nyt jo ensimmäisen täyspitkän albumin nimeltä ”Precursions”, joka julkaistiin 13.1.2017. Nopeatempoisen nousun ohella suorastaan ihmetyttää, miten balanssissa voi lähes kaikki tällä levyllä olla. Toki tonaalisesti ei olla hivuttu taivaita, eikä soitinkirjo ole normibändiä mittavampi. Mutta silti näin nopea näin laajojen musiikillisten kaarien haltuunotto on hatunnoston arvoinen teko.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Levyn kolmeminuuttinen intro, ”Draugr March”, marssirytmeineen ja dramaattisine efekteineen johtaa kuulijan välittömästi eeppiseen olotilaan. Ja sen verran on lainailtu tunnelmaa soundtrackeistäkin, että melkein voisi kuvitella istuvansa leffateatterissa nautiskelemassa virtuaaliseikkailuun sukeltamisesta.

Avausraitana ”In Obsidian” tarjoilee vauhtiin päästessään mielenkiintoisen kirjon musiikillisia aineksia näyttäen, kuinka raaempia bm-vaikutteita nidotaan onnistuneesti sinfoniseen, kosketinvetoiseenkiin satsiin. Kitaroiden diskanttitremolot, blast beat, kolmisointujen välissä viiltävät voimasoinnut ja vokalisti Leevi Kuunilan rääkylaulun ja murinan yhdistelmä kulkevat hienosti. Eikä mielikuvitus tähän lopu, vaan esim. rytmisesti on onnistuttu hyödyntämään kolmijakoisuutta näennäisesti hutaisten, mutta siltikin kokonaisuuteen sulavasti sopien. Puheosuudet toimivat yhtä suvereenisti. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on sen verran hallittua, että luulisi tämän sävellystaidon takana olleen enemmänkin vuosia.

Kolmas raita, ”Nine Divines”, pitäisi olla Drearyymiä puhtaimmillaan bändin omien sanojen mukaan. Tämän biisin voisi siis olettaa kiteyttävän vastauksen kysymykseen, mitä Drearyym on? Ja vastauksena voisi olla monitahoista musiikillista ainesta sujuvasti yhdistelevä jykevä, kimalteleva metallikimpale. Biisi alkaa akustisin, lempein kitaroin, kunnes sähköiset kitarat kaappavaat melodian, muuntavat siitä hetkellisen molliversion ja kohoavat korkeuksiinsa blast beatin tukemina. Drearyymin melodioille tuntuu olevan tunnusomaista pitkät kaaret, pyrkimys ylöspäin ja ajoittainen duurivetoisuus tonaliteetissa. Näillä elementeillä luodaan sankarillista, eeppistä vaikutelmaa. Mutta kun tähän yhdistetään bläkkikselle tunnusomaista kärinälaulua, korostuu dramaattisuus ihan uudella tavalla, ja onneksi katkoo mahdollisuudet liialliselta glitteriltä ja pehmoilulta. Viittaus death metaliin kitarariffeillä sekä folk-melodioiden käyttö toimivat lisäväreinä muutenkin värikkäässä satsissa. Ainesten yhdistelmä on edelleen erinomaisesti toteutettu. Ja tässä vaiheessa on jo annettava erityispisteet koskettimien haltijalle: hienoa sointivärimaalailua ja aiheiden kehittelyä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Ja sitten on tämä ”Hunter’s Tale”. Peräti viiteen yksittäiseen osaan jakautuva biisi on komeaa, eeppistä kuultavaa. Vierailevan solistinkin, Sara Strömmerin, upea ääni onnistuu yllättämään. Saran ääni on niin intensiivinen ja voimakas, että varsinaista kontrastia Leevi Kuunilan murinalle tuskin on edes tavoiteltu. Sen sijaan musiikillinen kumppanuus soi kauniisti, yhtä kauniisti kuin esim. Noumenan Suvi Uuran ja Antti Haapasen duetoissa. Toki Noumenan melankolinen pohjavire on aika kaukana Drearyymin vauhdikkaasta musiikista. ”Hunter’s Tale” on tarina levyn sisällä. Folkin puolellekin taipuvat melodiat korostavat tarinanomaisuutta ja luotsaavat hyvin kuuntelijaa lähestymään musiikkia suuremmasta kokonaisuudesta käsin. Yksityiskohtaisiin melodisiin koukkuihin ei ilmeisesti ole pyrittykään, vaan pikemminkin wagneriaanisiin laajoihin kaariin ja jylhään yleistunnelmaan. Tosin tämähän aika pitkälle koskee koko albumia. Yksitoista ja puoli minuuttia kestävä biisi debyyttialbumilla (joka ei ole doomia), on jo koetinkivi. Mutta tältä bändiltä koe on läpäisty.

Levyn viides raita, ”Old Barn”, hidastaa vauhtia ja kääntää melodista linjaa alaspäin, synkkää aihettaan mukaillen. Kuunilan ääni raahaa hienosti matalaa melodiaa eteenpäin. Sävellyksellisesti on hoidettu homma loppuun asti kunnialla. Viimeinen raita onkin sitten ”Hunter’s Tale”:in instrumentaaliversio. Eeppisyydellä pelaavalle musiikille sen olemassaolo on ihan perusteltu, eikä ainakaan bändin sävellyksellinen kekseliäisyys pääse unohtumaan, mutta ehkä lyhyemmälläkin versiolla olisi pärjätty.

Rosoisuutta ei levyltä löydy, toisaalta ei myöskään sen tuomaa elämänmakua ja syvyyttä. Mutta näin sinfonisissa, eeppisissä vesissä seilaavasta metallista sitä ei löydy useinkaan, eikä ole tarkoituskaan. Harvalla metallibändillä on myöskään mahdollisuuksia käyttää aitoa sinfoniaorkesteria aitoine, inhimillisine sointeineen. Tämä musiikki on viihdyttävää ja tunnelmaa luovaa. Kekseliäisyyttä ja laajojen kokonaisuuksien hallintaa löytyy sillä mitalla, että bändi olisi kyllä valmis isommallekin kiertueelle vaikka Nightwishin vanavedessä. Hurja hyppy, jonka Frosttide onnistui tekemään debyyttilevynsä jälkeen, onnistuisi varmasti tältäkin poppoolta.