Eclipse tykitti laadukasta melodista hard rockia Tampereella 18.1.2020
Tampereen Klubille oli saapunut ilahduttavan paljon hyväntuulista rock-kansaa lauantai-illan huuman toivossa – ja sitä saatiin, mitä tilattiin. Pätevinä lämmittelijöinä toimivat kotimaiset Vagabond Hearts ja King Company, joihin en tässä raportissa keskity sen yksityiskohtaisemmin.
Illan kirkkaimmin loistanut tähti oli parikymmentä vuotta sitten perustettu melodisen hard rockin ruotsalaislähettiläs Eclipse, joka on vieraillut maassamme ahkerasti aiemminkin – Tampereella viimeksi kaksi vuotta sitten. Heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien kävi selväksi, että asialla oli neljä taitavaa muusikkoa, joiden seurassa ei aika kävisi pitkäksi. Illan aikana nähtiinkin paljon onnellisen leveitä hymyjä niin kuulijoiden kuin esiintyjienkin kasvoilla ja koettiin paikoitellen jopa jonkinlaista hurmosta.
Mainos päättyy
Keikka polkaistiin väkevästi käyntiin viime syksynä ilmestyneen ”Paradigm”-levyn aloituskappaleella ”Viva La Victoria”. Jo ennen kuin bändi kipusi lavalle, huomio kiinnittyi laulaja Erik Mårtenssonin punamustasta mikkitelineestä roikkuviin punaisiin ja mustiin pitkiin kangassuikaleisiin. Mies oli itsekin sonnustautunut samojen teemavärien mukaisesti mustiin farkkuihin ja mustaan paitapuseroon, jonka oikeassa hihassa ja olkapäissä oli kaksi punaista raitaa. Muu yhtye oli pukeutunut muuten samanlaiseen univormuun, mutta muiden raidat olivat valkoiset. Puna-musta-valkoinen teema hallitsi myös taustalakanaa, mutta jos väreillä oli jokin syvällisempi merkitys, en ole sitä toistaiseksi älynnyt. Päällimmäinen mielleyhtymäni oli vallankumous, ja sitä vahvisti loppukeikasta erään yleisön edustajan käteen isketty iso lippu, jota hän sitten sai Mårtenssonin kehotuksesta heilutella yhden kappaleen verran.
Yhtyeen kokoonpano oli muuttunut neljäsosan verran viime kesän Vaasan Rockperry-festivaalin vierailun jälkeen. Basisti Magnus Ulfstedtin paikan oli ottanut Victor Crusner, rumpali Philip Crusnerin veli. Ikiliikkujan oloinen mies pomppi itsensä hikeen jo alkuvaiheessa, mutta hämmästyttävästi hän jaksoi vetää samalla energialla keikan loppuun asti. Itse melkeinpä hengästyin jo pelkästä katselemisesta. Paikoitellen kyykkyhyppelyt sun muut jumppatuntia muistuttaneet liikkeet luisuivat jo koomisen puolelle, mutta sähköjänisvaikutelmaa tasoitti lavan oikeassa laidassa tyylikkään vähäeleisesti hommansa hoitanut kitaristi Magnus Henriksson. Soitto kulki sielukkaasti, ja tarvittaessa mieheltä luonnistui myös teknisempi tiluliluttelu.
Erik Mårtensson on sekä laulajana että esiintyjänä edustamansa genren kärkikastia. Hänen kauniisti ja puhtaasti soiva äänensä suorastaan hyväili korvia, ja mies tuntui olevan täysin kotonaan lavalla. Mårtensson on hämmentävä yhdistelmä ihan tavallista naapurin poikaa ja itsevarmaa rock-tähteä. Tavallisuus yhdistettynä lämminhenkiseen kontaktiin yleisön kanssa tekee hänestä helposti lähestyttävän oloisen. Välillä Mårtensson kuitenkin tuntui itsekin muistavan, että ”rokkareitahan tässä ollaan”, ja teki parit Whitesnaken David Coverdalelta lainatut, varsin suorasukaiset eleet mikkitelineellä. Se tuntui jokseenkin päälle liimatulta ja tarpeettomalta äijäilyltä, joka poikkesi suotta linjasta. Kuulin Coverdalen kaikuja myös ”au, au, au” -ulvahduksissa ja joidenkin kappaleiden sävelkuluissa.
Mainos päättyy
Eclipsellä ei todellakaan ole pulaa tarttuvista kertosäkeistä ja hyvistä biiseistä, joita oli tunnin ja 40 minuutin setti pullollaan. Pääpaino oli uuden levyn kappaleissa, joita kuultiin peräti seitsemän. On hienoa, että yhtye uskaltaa luottaa tuoreeseen materiaaliinsa ja on uudistanut kappalelistaa reippaalla kädellä uuden kiertueen myötä. Toki se tarkoittaa aina muutamasta mainiosta vanhasta kappaleesta luopumista, mutta koska Eclipsen kolme viimeistä levyä ovat kaikki erittäin vahvoja kokonaisuuksia, yleisö voittaa joka tapauksessa. On vaikea nostaa keikasta yksittäisiä kohokohtia esiin, kun ainakin itse jaksoin innostua lähestulkoon jokaisesta kuullusta kappaleesta samalla intensiteetillä. Harvalla keikalla kuulee näin monta erinomaista kappaletta putkeen – ja silti jäi vielä useita makupaloja varastoon.
Yleisö jaksoi olla innokasta, äänekästä ja osallistuvaa alusta loppuun asti. Vaikutti siltä, että bändi yllättyi tästä aidosti. Mårtensson jäi välillä pitkäksi ajaksi fiilistelemään, virnistelemään ja nauttimaan yleisön mekkaloinnista – ja yllytti huutamaan vielä lujempaa. Bändikaverit loivat usein toisiinsa epäuskoisia ”ei voi olla totta” -tyyppisiä katseita ja näyttivät suorastaan pakahtuvan onnesta, kun vastaanotto oli näin lämmin.
Mainos päättyy
Keikan draaman kaari oli huolellisesti suunniteltu. Puoliväliin asti painettiin menemään reippaalla otteella, kunnes muu yhtye pääsi hetkeksi jäähdyttelemään ja oli Philip Crusnerin punaisen hämärässä valaistuksessa soittaman rumpusoolon vuoro. Onneksi hänen bravuurinsa ei kuitenkaan kestänyt montaa minuuttia, sillä pitkitetyt rumpusoolot voivat olla todella puuduttavia. Crusner teki omastaan ihan viihdyttävän soittamalla taustanauhalta kuuluvan musiikin päälle, kapuloiden pyörityksiä ja muita temppuja esitellen. Tunnistin ainakin osia ”Carmina Buranasta”, mistä kuuluu kiitos sitä iät ja ajat keikkojensa introna käyttäneelle Ozzy Osbournelle.
Rumpusoolon jälkeen jatkettiin rauhallisemmissa tunnelmissa ”Take Me Homella” ja ”Battlegroundsilla”, joissa Henrikssonin kitaristin taidot ja Mårtenssonin lauluääni aiheuttivat aivan erityisiä kylmiä väreitä. Henrikssonin sähkökitaran ja Mårtenssonin akustisen kitaran dialogi tuuditti ainakin tämän kuulijan lähes transsiin. Oli myös mielenkiintoista kuulla tarina siitä, miten jälkimmäinen kappale oli syntynyt puolivahingossa erään pitkän ja turhauttavan sävellyspäivän päätteeksi.
Mainos päättyy
Keikan viimeinen osio olikin sitten ihan täyttä tykitystä. Herkistelyosuuden jälkeen otettiin yleisöltä luulot pois ja paahdettiin illan raskain kappale ”Black Rain”, joka toimi yllättävän hyvin vaikka poikkesikin jonkin verran Eclipsen peruslinjasta. Varsinainen setti päättyi ”Runawaysiin”, jolla bändi havitteli vuonna 2016 Ruotsin Euroviisu-edustajan paikkaa. Villiintynyt yleisö vaati tietenkin kiihkeästi lisää. Nelikko palkitsikin yleisön ja sinetöi upean illan parhaimmistoonsa kuuluvilla kappaleilla ”I Don’t Wanna Say I’m Sorry” ja ”Never Look Back”. Tyytyväisiä ja kaikkensa antaneita ilmeitä nähtiin niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin, minne tahansa katsoikin. Paljon olin rohjennut keikalta odottaa, mutta vielä enemmän sain. Heja, Sverige, ja tervetuloa pian taas takaisin!
Kappalelista:
- Viva La Victoria
- Mary Leigh
- Blood Wants Blood
- The Storm
- Vertigo
- The Masquarade
- Shelter Me
- The Downfall of Eden
- When the Winter Ends
- Take Me Home
- Battlegrounds
- Black Rain
- Blood Enemies
- Stand on Your Feet
- Runaways
Encore:
- I Don’t Wanna Say I’m Sorry
- Never Look Back
Teksti: Eija Virtanen
Kuvat: Outi Puhakka/Outo Kuva
