Edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista albumeista – klassikkoarviossa 30 vuotta täyttävä Alice In Chainsin ”Dirt”

Vuosikymmeniä on kulunut niin sanotun grungen esilletulosta, joka etenkin Seattlen suunnalla loi markkinarakoaan raskaan musiikin kentän keskelle. Samalla tuhoten glam ja thrash metalia vuosiksi kohti unholaa, raskaasti groovaavalla, mutta melodisesti rikkaalla soitollaan. Yksi 1990-luvun alun suuruuksista oli tietenkin Alice In Chains, jonka toinen albumi ja klassikoksi muotoutunut ”Dirt” täyttää nyt 30 vuotta.

”Dirt” on aina ollut albumi, jolla on potentiaalia haalia sekä kevyemmän että raskaamman musiikin ystäviä puolelleen. Tähän olemukseen kiteytyy myös pitkälti koko Alice In Chains, sillä vaikka sen sointi olisi toisille liian kevyttä tai vähemmän aggressiivista, on sen tunnelma edellä toimiva soitto kuitenkin omialtaista luomaan helpostilähestyttävyyttä. 

Albumi starttaa ehkä albumin raskaimmalla poljennolla ”Them Bones” kappaleen tahtiin, tehden sen mitä avauskappaleelta hyvällä albumilla toivoo; se nostattaa vähintään kulmia ja herättää mielenkiinnon. Poljento on energinen ja tasainen, eikä sen lyhyt kertosäkeistö tee muuta vieläkään kuin osu maaliin. Ja sama tumyyli jatkuu käytännössä ”Dam That River” kappaleen kohdalla, jääden vain vähän avausraidan varjoon.

 Kolmantena soiva ”Rain When I Die” on myös raskas kaikessa hitaudessan, mutta ennen kaikkea tunnelmallinen ja tärkeä osa albumia. Mukana laulettavuutta löytyy, kuin kappale ei olisi vanhentunut päivääkään. Sen parina neljäntenä kuultava surullinen ja seesteisempi ”Down In A Hole” tuo parhaiten albumilta esiin koko bändin sävellyksellisen nerouden ja etenkin edesmenneen vokalisti Layne Stayleyn valittavan kauniin ja täydellisyyttä hipovan laulusuorituksen.

Jos albumi ei ole tähän mennessä säväyttänyt, tai vaikuttaa jonkun mielestä tylsältä, tiputtaa ”Sick Man” kaikessa rytmillisessä erikoisuudessaan varmasti ainakin muutaman proge-tyypin epäilykset juuriaan myöden maahan syyslehtien joukkoon. Polveileva kappale on aina ollut erikoinen, eikä se ole edelleenkään helpostilähestyttävintä AiC:tä. Silti jollain kumman kiehtovalla tavalla ”Sick Man” kuuluu juuri tähän väliin tätä klassikkoalbumia aivan ehdoitta. Hieman Black Sabbathin tai Led Zeppelinin tunnelmissakin kappale liikkuu, nyökkäillen 1970-luvun esikuvilleen, jolta suunnalta muuten grunge ainakin musiikkina on saanut aivan alkuperäisen insipiraationsa.

”Dirt” on albumi jolta ei juurikaan heikkoja hetkiä saati täytekappaleita löydy. Jos yksi täyte täytyy valita tipahtakoon ”God Smack”, nimeämätön kymmenes kappale tai ”Hate To Feel” tähän kategoriaan. ”God Smack” sisältää toki mukiinmenevän kertosäkeistön ja reippaan ja mielenkiintoisen Jerry Cantrellin kitarasoolon, mutta siihen viehätys jää usean muun kappaleen varjoon… kappaleen kiitäessä ohi myös lyhykäisyydessään valitettavan nopeasti. ”Hate To Feel” on vivahteikas ja rakenteensa puolesta todella vaihteleva kuin aiempi ”Sick Man”, mutta on eriskummallisen junnaava. Silti se toimii oivana siltana albumin jälleen tärkeämpien kappaleiden pariin.

Eli albumin päättävät Alice In Chains-klassikko ”Angry Chair” ja ehkä se kaikkein ikivihrein ”Would?” takaa melkoisen hienon päätöksen tälle vaihtoehtorockin ikonille. Keskitempoisuutta, melodista ja raskasta musiikkia hienoilla rytmeillä tarjoaa molemmat kappaleet. Etenkin ”Would?” jonka tunnelmaa ei vieläkään voita kovinkaan moni muu hard rock, rock tai edes pop-kappale. Muun muassa mahtipontisen kertosäkeistönsä ansiosta se kuuluisi soittaa edes kerran jokaiselle musiikin ystävälle maan päällä.

Paljon osuu nappiin kun käsillä on niin loistava albumi, kuin Alice In Chainsin ”Dirt”. Se on albumi jonka kuuntelee mielellään edellen vähintään pari kertaa vuodessa. Eikä sen musiikillinen teho tai laatu ole kärsinyt 30 vuoden aikana oikeastaan tippaakaan.