Eheä lohdun temppeli – arviossa Crowbarin ”Zero And Below”

New Orleansin charmantisti harmaantuvien sludgecore-körmyjen, Crowbarin 12. Studioalbumi ”Zero And Below” jyrää. Tuhtia, katartista ruoskintaa sisällään pitävän albumin julkaisu tulee kuin tilaukseen viimeisen viikon aikana tapahtuneen maailmanpoliittisen murhenäytelmän parantavaksi ääniraidaksi.

Metallimusiikin Gimlin, kitaristi-laulaja Kirk Windsteinin ryhmän edellisestä albumista, aivan kelvollisesta ”The Serpent Lies Only” on kulunut jo kuutisen vuotta. Yhtyeen viehätys on aina perustunut särmikkäinä mutta notkeina ja periksiantamattoman vuolaina virtaavien, vanhan liiton alavireriffien tenhoon. On silti sinällään ihme, että päälle kolmenkymmenen vuoden ikään ehtinyt yhtye on pysynyt edelleen genrensä relevanteimpana ja biisien laadun suhteen tasaisen vahvana tekijänä.

Jo norsun voimalla rynnivästä avausraidasta ”The Fear That Binds You” lähtien niskalukko on pitävä. Ankaraa niskantaitto-hidastelu-moodia jatkava ”Her Evil Is Sacred” palaa lähemmäs ”Sever The Wicked Handin” ja ”Time Heals Nothingin” maksimaalista raskautta. ”Confess To Nothing” palaa osittain aivan yhtyeen esiasteen, Slugsin juurille, savuisella Corrosion Of Conformity -sivumaulla varustettuna. Mukaan on kuitenkin livutettu riipivän kaihoisa säkeistökierto, joka vaikeroi yhtyeen omaa nimeä kantavan kakkosalbumin henkeen.

Videobiisi ”Chemical Godz” on sävellyksenä tavanomainen ja karkaa runkonsa osalta tyylillisesti turhankin lähelle tylsänä shufflena polkevaa, jo niin monta kertaa toimivammin kuultua, ennalta arvattavaa Cathedral– ja Down– tyyppistä rynkytystä. Musertavan lohduton kertosäe pelastaa biisin kuitenkin osittain.

Silkkana doom-venyttelynä sisään raahautuva ”Denial Of The Truth” kasvaa Tommy Buckleyn hypnoottisen tom-komppauksen ja yhtyeen uusimman jäsenen, Shane Wesleyn bassolinjan myötä shamanistisiin mittasuhteisiin. Windsteinin surumielisen puhtaan laulusuorituksen siivittämänä kappale kohoaa yhdeksi albumin kohokohdaksi. Crowbar laittaa menovaihteen silmään ensimmäistä kertaa keskitempoisena hardcorena pätkyttävän ”Bleeding From Every Holen” kohdalla, joka kertosäkeissään tiputtaa tempon ja muuttaa rytmilajia kappaleeseen sopivaa vääntöä tuoden. Ihastuttavaa biisissä on myös raskaalla kädellä runnotun outroriffin toisteinen junnaus, jollaisiin yhtye erikoistui etenkin ”Broken Glass” -klassikolla.

Loppua kohti alkaa kuitenkin hieman notkahtaa. Albumin yllättävin ratkaisu piilee ”It’s Always Worth The Gain” -biisissä, jonka perusosan rytmirakenne muistuttaa klassisen hard rockin ’lyökää käsiä yhteen’-tyyliin rummutetut säkeistöt. Ensihätään sovitus tuo arveluttavasti mieleen ”I Love It Loud” ja ”I Love Rock n’ Roll” – tyylin stadion rock -assosiaation, minkä voisi Crowbarin kontekstissa mieltää täydelliseksi antikliimaksiksi. Onneksi loppua kohti edetessä jyhmeä rytmikitarointi ja niiden pinnalla suloisesti itkevät terssiharmoniakitarat johdattelevat kappaleen raskaammille vesille. ”Crush Negativity” palaa taas yhtyeen debyytin ”Obedience Thru Sufferingin” kulmikkaan tylyille, hidasteleville linjoille, mutta jonka kertosäe voisi yhtä hyvin olla Windsteinin toissavuotiselta ”Dream In Motion” -sooloalbumilta.

”Reanimating A Lie” alkaa hyvin geneerisellä, rokkitempoisella puskutraktoririffillä, minkä kaltaisista koostuvia biisejä Crowbarilla on ollut perisyntinä tiputtaa jokaiselle vuosituhannen vaihteen jälkeiselle albumilleen. Vasta biisin puolivälissä ”Cemetery Angelsin” räjähtävyydellä käynnistyvä väliosa puhaltaa biisiin eloa, ja jonka saattaa loppuun muhkeilla matalien kielten bendeillä operoiva pommikuoppariffi. Albumin päättävä nimibiisi tavoittaa melankolisesta, kypsässä eeppisyydessään miltei ”The Lasting Dosen”, ”Existence Is Punishmentin” tai ”Embracing Emptinessin” pakahduttavan emotionaalisuuden. Kitaristi Matt Brunsonin ja Windsteinin surumielisen melodiakierrätys ei ehkä tarjoile uutta, mutta herkistää raavaammankin karjun.

”Zero And Below” toimii kokonaisuutena pirusti mutta ei yllä 1990-luvun viiden tähden sorkkarautojen rinnalle. Kuitenkin, yhtyeen kappaleiden rakennusmateriaalina toimivien lekaharkkoriffien ja hauraan rujojen melodioiden ollessa näinkin onnistuneessa, uudessa järjestyksessä, ei voi kuin ihailla yhtyeen luontaista luomisvoimaa.