Eheän albumikokonaisuuden muodostava kolossaalinen biisi – arviossa Albinö Rhinon ”Return to the Core”

Kotimaisen hapokkaan ja doomahtavan jurnutus-undergroundin merkittäväksi tekijäksi vuosien varrella kehkeytynyt helsinkiläistrio Albinö Rhino julkaisi kolmannen kokopitkän teoksensa ”Return to the Core”. Albumin puolihuolimattomasti levyasemaan laskenut arvostelija ei ensin edes ymmärrä, että kokonaisuus koostuu yhdestä biisistä vaan selkeästi ja polveilevasti rakennetusta 35-minuuttisesta kokonaisuudesta. Asiaan ennalta varautumaton kuulija törmää heti kättelyssä notkeasti ja tehokkaasti mieleen jäävään akustiseen triolisointupoljentoon, jonka tenho kasvaa intro-osion jälkeen jäsentyneemmäksi, ja jossa sisään hiljalleen virtaavilla melodialinjoilla on kauttaaltaan paljon samankaltaisuuksia Kingston Wallin terävimpien oriental-henkisten melodiakiertojen kanssa.

”Return to the Coren” alkumatka huipentuu lakonisen painokkaiden vokaalien ja Scott Hellerin humisevien syntikkasoundien tuodessa mukaan Hawkwindin tyyppistä levitointia ja rajua rentoutusta. Kappale sisältäisi omillaankin erinomaisia ainesosia ollakseen parhaimpia kotimaisia psykerock-otantoja viimeisten vuosien aikana. Mehukkaan ja melodisesti briljantin johdanto-osion jälkeen hivuttautuu sisään kitaristi-laulaja Kimmo Tynin tukeva fuzz-pörinävalli, joka ei suinkaan toimi tunnelman synkistäjänä vaan joka tuo biisin jatkumoon lisää ärhäkkyyskerrointa. Kerrostuessaan se jylisee kuulijan korvissa alati rajumpana myrskynä ja olennaisena osana mylvivää äänimaisemaa.

Ennen kahdennentoista minuutin käynnistymistä hivuttautuvat sisään säröisät melodiakitarat runttaavan grooven lomasta itkevien seireenien lailla. Rumpali Viljami Väreen ja basisti VH:n muodostaman rytmisen pieksännän tahdissa ne tuovat kappaleeseen hienoista suvantovaihetta. Sen jälkeen, biisin puolivälin tienoilla, pyörähtää kierros uudelleen alusta toimien näinkin laajalla draaman kaarella aivan pirun tyylikkäästi. Matalammalta oktaavilta fuzz-särösoundilla yhä painokkaammin rouhittu intron melodiateema tuo kappaleen kolmannelle neljännekselle ultimaattista rankkuutta tekemättä kuuntelunautinnosta kuitenkaan raskassoutuista. Heti perään sisään hivuttautuvien puhtaiden, duurivoittoisten kitaroiden presenssi tuo mukaan mukavasti kontrastia.

Juuri, kun maalailevampi lasketteluosuus keventää tunnelmaa ja luo palettiin kirkkaampia sävyjä, iskee äkkiarvaamatta sisään Albinö Rhinon murskaava doom-nyrkki aivan erinomaisella nyanssitajulla. Intro-osuuden hiipiessä kolmannen kerran sisään on tunnelma raukea, jopa dub-reggaenomainen. Se kasvaa Mikko Ollinpojan taustahyräilyjen ja taka-alalle miksatun pörinävallin voimalla muistuttaen OM-yhtyeen pyörremyrskymäisen soinnin kulkeutumisesta kauas pois feidautuvaan loppuunsa.

Albinö Rhinon ”Return to the Core”, vangitseva ja erinomaisella näkemyksellä tehty psykedeelisen rockin mammutti, kestää aikaa ja kulutusta.