Ei kolmenkympin kriisiä Michael Monroen juhlakeikalla – Helsingin kulttuuritalo 21.10.2017

Glitterhattu oli syytä vetää pois päästä, kun kunnioitettavan uran tehnyt arkkirockkukko Michael Monroe juhli kolmekymmenvuotiasta soolouraansa Helsingin Kulttuuritalolla. Vaikka keikalla ei kuultu mitään ennennäkemätöntä tai nähty mitään ennenkuulumatonta, oli 55-vuotiaan nuorukaisen setti tasavarmaa katurokkausta.

Aah, Helsingin Kulttuuritalo. Hanoi Rocks -mytologiansa opiskelleet muistavat tämän erityisesti paikkana, jossa Suomen myyttisimmän glam rock -yhtyeen klassinen kokoonpano työnnettiin ennenaikaiseen hautaansa tammikuussa 1985. Pari vuotta noiden tapahtumien jälkeen käynnistyi Michael Monroen vaihteleva sooloura, jonka kolmekymppisiä nyt vietetään.

Juhlakonsertti potkaistiin käyntiin Monroen ja yhtyeen basisti Sami Yaffan Hanoin jälkeisen Demolition 23.:n biisillä ”Nothing’s Alright” – monien muiden Monroe-soolokeikkojen tapaan.  1990-luvun alkupäivistä on aikaa, mutta energiatasot vaikuttavat olevan lähes entisellään – monesta ikämiesrokkarista ei ole todellakaan samaan. Samasta puusta on veistetty myös muu bändi, heikkoja tai epävarmoja lenkkejä ei ole.  On hienoa havaita Monroen katseessa outoa mielenrauhaa, kun päivänsankari suitsuttaa taustayhtyettään erittäin… amerikkalaisesti: ”This is the best band and I’m happier than ever.” Hienoa – luulisin! Ehkäpä tämä tasalaatuisen luotettava bändi onkin juuri sitä, mitä ylitehoisten pattereiden voimalla käyvä sähköjäniksemme nykyään tarvitsee. Kokoelmalevyn uutena kappaleena julkaistu ”One Foot Outta The Grave” toimii niin ikään vakuuttavasti, vaikkei illan unohtumattomimpia rockbiisejä olekaan. Ne unohtumattomimmat ovat yhä Hanoi Rocksia.

Uudessa soolobändissä piipahtanutta, viime aikoina henkisten ongelmiensa kanssa painiskellutta Gingeriä ei lavavieraisilla nähty, vaikka Monroen ja The Wildhearts-johtohahmon yhteistuotos ”All You Need” kuului paitsi keikan myös päivänsankarin soolouran huippuhetkiin. Harmi, sillä jotakin mielipuolista neroa lavalle olisi todellakin kaivattu. Ennakkoon vuolaasti spekuloiduista yllätysvierailijoista ensimmäisenä paikalle saapui ei-niin-yllättävästi Backyard Babies -kitaristi Dregen. Horns & Halos-albumilla soittanut ruotsirockin pieni suuri mies on vieraillut Michael Monroe Bandin riveissä niin tiuhaan tahtiin, ettei satunnainen keikalla kävijä ole välttämättä edes huomannut Dregenin poistumista muonavahvuudesta. ”Eighteen Angels” ja ”Stained Class Heart” kulkevat mainiosti, vaikkeivät saakaan juuri uutta irti Steve Conten, Rich Jonesin ja Dregenin kolmimiehisestä kitaratriosta.

Viiden Dregenillä vahvistetun kappaleen jälkeen tapahtui vierailijoissa Hanoi-henkinen vahdinvaihto, kun paikalle asteli itse Jan Stenfors eli Nasty Suicide – tuttu Monroe-keikkojen vierailija hänkin. Suicidella ja Apocalyptican Eicca Toppisella vahvistettu bändi tarttui Monroen, Yaffan ja Suiciden alkuperäisen yhtyeen ja Andy McCoyn kenties hienoimpaan rakkauslauluun, ”Don’t You Ever Leave Me.” Lienee turhaa mainita, että tuota toista Hanoi Rocks-kitaristia ei juhlakeikalla nähty. Harmi, sillä juuri se erikoisvierailu olisi saanut yleisön oikeasti kohahtamaan. ”Dead, Jail Or Rock ’n’ Roll”-vierailija Andrea Brosio ei  siis aivan täyttänyt hypeodotuksia, vaikka ihan kohtuullinen Voice Of Finland -laulaja onkin. No, Andy McCoyn nimi oli joka tapauksessa kirjoitettu jokaiseen keikan loppupuolen parhaimman biisin nuottiin. Ja Suomen – tai koko maailman – rock-kermaa olisi riittänyt kuorittavaksi emobändin ulkopuoleltakin.

Vieraslistan yllätyksettömyyden ohella kriitikon soraäänet napisevat itse settilistasta. 29 kappaleen joukossa ei tainnut olla yhtäkään todellista harvinaisuutta: Ainakin levyt Jerusalem Slim, Peace Of Mind, Life Gets You Dirty ja Whatcha Want sivuutettiin täysin, ja kolmekymppisiä juhlivaa Nights Are So Longiakin edusti vain ”She’s No Angel”-cover. Toisin sanoen, yli puolet vuoden 1987 jälkeisestä urasta jäi jälleen levyhyllyyn.

Olen tainnut aiemminkin todeta bittiavaruuden tästä kolkasta, että Michael Monroe tarjoaa Suomen parhaan kansainvälisen rockshow’n tasavarmasti ja luotettavasti. Tätä väitettä ei tarvitse vieläkään muuttaa. Tietty vaaran tunne voi yleisöstä kadota, kun huomaa nuorallatanssijaa suojaavan turvaverkon, mutta ehkä omilla merkkipäivillään saakin pysytellä mukavuusalueellaan – tässä tapauksessa punkin ja katurockin sivukujilla.

Settilista:

1. Nothin’s Alright (Demolition 23. -cover)
2. Got Blood?
3. ’78
4. Old King’s Road
5. This Ain’t No Love Song
6. One Foot Outta the Grave
7. All You Need
8. Goin’ Down With the Ship
9. Trick of the Wrist
10. Hammersmith Palais (Demolition 23. -cover)
11. While You Were Looking at Me
12. Not Faking It (Nazareth cover)
13. Man With No Eyes
14. Ballad of the Lower East Side (feat. Dregen)
15. Eighteen Angels (feat. Dregen)
16. Stained Glass Heart (feat. Dregen)
17. Child of the Revolution (feat. Dregen)
18. Horns and Halos (feat. Dregen)
19. Don’t You Ever Leave Me (Hanoi Rocks cover) (feat. Nasty Suicide ja Eicca Toppinen)
20. She’s No Angel (Heavy Metal Kids cover) (feat. Nasty Suicide)
21. High School (Hanoi Rocks -cover) (feat. Nasty Suicide)
22. I Can’t Get It (Hanoi Rocks -cover) (feat. Nasty Suicide)
23. Malibu Beach Nightmare (Hanoi Rocks -cover) (feat. Nasty Suicide)
24. Up Around the Bend (Creedence Clearwater Revival -cover) (feat. Nasty Suicide)
25. Dead, Jail or Rock ’n’ Roll (feat. Nasty Suicide ja Andrea Brosio)

Encore:

26. Underwater World (Hanoi Rocks -cover) (feat. Nasty Suicide)
27. Tragedy (Hanoi Rocks -cover) (feat. Nasty Suicide)
28. Taxi Driver (Hanoi Rocks- cover) (feat. Nasty Suicide ja Dregen)
29. 1970 (The Stooges -cover) / Radar Love (Golden Earring -cover) (feat. Nasty Suicide ja Dregen)

Teksti: Juhani Mistola

Kuvat: Tomi Vesaharju