Ei kompromisseja – arviossa Rukouksen ”Mausoleumi”
Monisyistä metallia sinnikkäästi ruhjovaan hardcoreen, thrashiin, crustiin, perinneheviin, death n’ rolliin ja muun muassa powerviolenceen yhdistelevän Rukouksen neljäs pitkäsoitto ”Mausoleumi” on intensiivinen sukellus ihmismielen synkimpään olemukseen. Se on yhdistelmä, joka ajaa kuulijansa pimeimpään nurkkaan ja murjoo armoa antamatta.
Albumin avaava, mystisellä gregoriaanistyyppisellä irvokkaan syntiseltä tuoksahtavalla riittimessulla käynnistyvä ja siitä edespäin ankarana blackened crustina rynnistävä “Rautakeuhkot” rakentuu hitaasti eskaloituen vaivihkaa väkivaltaiseen rappaukseen. Yhtyeen brutaali räime on hallittua, hyvällä maulla roiskittua oman lajityyppinsä crossoveria. ”Helvetin kone” rouskuttaa suonissaan paitsi Tankin kaltaisten NWOBHM-bändien mutta myös vanhan Entombedin kitkerää death ’n roll -löpöä. Härkämäisen Zeke-tyyppinen d-beat-paalutus ”Loukussa” jatkaa saman sapluunan hyödyntämistä, vaikkei kappaleena ylläkään aivan muiden A-puolen rytistysten tasolle. ”Kuoleman ajomies” puolestaan kurkottaa lyyrisesti erittäin tyylikkäästi Tattarinsuon muinaisen ruumislöydön mysteerin suuntaan.
Albumin tehokkaimmaksi tykitykseksi nousee ”Tuomari”. Kappaleen kantavimmissa ainesosissa on muun muassa Power Tripin ja hyvällä maulla säkeistöriffinsä osalta myös, usko tai älä, Metallican ”St. Angerin” rullaavimpien riffien iskuvoimaa. Rukous tosin hyödyntää kyseisenlaiset elementit omassa musiikissaan huomattavasti onnistuneemmin kuin mitä viimeksi mainittu hevimammutti vertailukohtana käytetetyllä, vahvasti mielipiteitä jakaneella teoksellaan.
Ultimaattisella sarjatulella B-puolen avaava albumin nimikkobiisi lähentelee parhaimmillaan powerviolencen niskantaittotalkoita tuoden allekirjoittaneelle mieleen vanhan kunnon Iron Monkeyn ja toisaalta myös turhasta tuotannollisuuden krumeluureista karsitun Lamb of Godin Terror-vivahteilla. Hauskoja vanhan liiton Suomi-HC-viboja Terveet Kädet -tyylii sinkoileva ”Kyklooppi” onnistuu pidemmässä juoksussa nousemaan kokonaisuuden ilmavimpien raitojen joukkoon. Suoraviivaisen ja kappaleena aavistuksen tylsähkön ”Sarkofagin” teksti on kuitenkin eräs albumin puhuttelevimmista. Se herättää ilmoille teräviä kysymyksiä faaraoiden Egyptin ja nykyisen työelämäkeskeisen länkkärikulttuurin välillä, joita molempia yhdistää sairaalloisia mittasuhteita saava sadistinen raadantakulttuuri.
Albumin loppupuolella yhtye löytää vielä yhden lisävaihteen. Küroishin kaltaisen skandinaavi-crustin jäljillä täyslaidallisen nyky-yhteiskunnan niskaan kaatava ”Mikään ei riitä” on erinomaisessa balanssissa tehokkaan tarttuvuutensa ja puhuttelevan tekstinsä suhteen. Alle puolituntinen, bakkanaalit päättävä ”Kaaoksen päivät” ottaa askeleen doomimpaa sivupolkua kuvaten oivallisesti nykyihmisen eksistentiaalista tyhjyyttä, jatkuvaa tuhon janoa ja kaaoksen hyväksyntää.
Rukouksen vaikutteet sen hardcore‑ympäristöstä ovat selkeitä, mutta sen sopivan likaisesti rockaavat sävyt tuovat siihen sopivasti menevyyttä, synkkyyttä ja syvyyttä. Kokonaisuus on tällaisenaan 28 minuutin mitassaan ytimekkään lyhyt ja tehokas. Saattaa olla, että ”Mausoleumin” myötä Rukouksesta tuli kertaheitolla uusi kotimainen suosikkibändini.
Rukous ei alennu tekemään kompromisseja. Yhtyeen biisintekotaito on sen oman genretyypin viitekehyksessä jo tässä kohtaa sen verran vahva, ettei sen tarvitse edes harkita lisätä läpikotaisen ankariin biiseihinsä turhia täytteitä tahi tilkkeitä. ”Mausoleumi” on kokonaisuutena tyylikkäästi tekstitetty, tinkimättömällä kurinalaisuudella toteutettu, eheä ja määrätietoinen albumikokonaisuus.