Ei vittu kuulu mitään! – Gojira Helsingin Black Boxissa

Alun perin Kulttuuritalolle kaavailtu ranskalaisen metalliyhtye Gojiran konsertti yhdessä uusiseelantilaisen Alien Weaponryn ja brittiläisen Employed to Serven kanssa näki päivänvalon viimein Helsingin Jäähallin Black Boxissa viime tiistaina 19.7.

Valitettavasti työkiireiden takia nämä kaksi illan avaavaa orkesteria jäivät näkemättä, ja Gojiran aikaisemmat lämppärit tuntien jotain maagista lipui ohi suun. Uusiseelantilainen Alien Weaponryhan siis käyttää musiikissaan mm. maorin kieltä. Uskon, että molemmat yhtyeet panivat parastaan Helsingin nälkäiselle yleisölle, ja yleisön yleinen hehkutus näitä bändejä kohtaan todisti perstuntumani.

Vielä kello yhdeksän paikkeilla esirippuun heijastetut tutut ”Fortitude”-albumin grafiikat vaihtuivat viimein piinalliseen laskuriin. Jostain kahdestasadasta se lähti alaspäin tippumaan. Kuudenkymmenenyhdeksän kohdalla yleisö tietysti mylväisi yhteen ääneen kuin soidinhuutona konsanaan. Malttamattomuus alkoi käydä aivan sietämättömäksi, mutta pian laskuri saavutti nollan, ja pieneksi hetkeksi yhtyeen logo heijastui kankaalle. ”Born For One Thingin” alkupärinä napsaistiin piintarkasti käyntiin, ja yleisö rupesikin jo hötkyilemään valtavan latauksen purkautumista.

Esirippu helvettiin ja hevi soimaan, Gojira on täällä ja räjähdysmäisesti laukaisee Helsingin Black Boxin aivan uuteen ulottuvuuteen. Yleisö riehuu kuin villieläinlauma, ja tunnelma on porannut katosta läpi jo ennen kuin Joe on ehtinyt sylkeä edes kahta lausetta ulos. Ranskalaisten visionäärien huikea lavaproduktio on saavuttanut tähän mennessä kiitettäviä mittoja. Miten helvetissä juuri tällainen bändi tekee hurskastelun ja elvistelyn näin osuvasti? Valot pysyvät musiikin hengen lieassa paremmin kuin kuollut koira hihnassa.

Keikan alkupää olikin melkoisen murjovaa riffittelyä ja nopeita tempoja. Louhinnasta ei tarvitse kysellä, sillä heti toiseksi numeroksi valittu klassikkokappale ”Backbone” hoiti kyllä kiven halkomisen aivan mallikkaasti maaliin. Yksi yleisön huudatusveivaus ”Strandedin” muodossa ilmoille, ja sitten ”Flying Whales” ja ”Love/Remembrance” -kombo päin pläsiä nälkäisille susille niin, että tärisee.

Valitettavasti juuri tällä keikalla yhtye ei esitellyt debyyttialbumin ”Space Time” -kappaletta, vaikka muilla keikoilla siitä puolikas olikin soitettu. Ja mikä helvetin älynväläys se on soittaa puolet biisistä? Voi olla, että olen vähän suolainen tälläisestä tempauksesta, koska ”Space Time” kuuluu eittämättä yhtyeen ykkösdivariin. Mutta niin kuuluu eräs toinenkin jyräralli, nimittäin ”Toxic Garbage Island” joka esiteltiin muutama ilta sitten ensimmäistä kertaa tällä kiertueella. Ja yllätykseksi se valettiin myös illan loppupuolella meidänkin korvakäytäviin, joten annan aika-avaruuden pilkkomisen ja soittamatta jättämisen anteeksi.

Vaikka keikka olikin kaikin puolin helmeilevä ja täynnä räjähdysherkkää energiaa, silti siitä vaan jäi suorastaan sammumaton jano, kun soitettiin medium-tason biisejä toisensa perään. Eikö ”Magma”-levyltäkään löydy muuta soitettavaa kuin ”Stranded”, ”Silvera” ja ”The Cell”? Tämä nyt on tietysti tällaistä vähän vanhemman Gojira-fanin purnaamista, mutta esimerkiksi ”Pray” on jäänyt aivan liian vähälle soitolle levyn julkaisua seuranneiden keikkojen jälkeen.

Ja ”The Heaviest Matter of the Universen” puuttumista taas voisin verrata johonkin ”Master of Puppetsin” tai ”Run to the Hillsin” soittamatta jättämiseen, tai vaikka siihen, kuinka Mariolta ei irronnut omaa rumpusooloa lainkaan, pientä yleisön kiihottamista lukuunonottamatta.

Mutta miltäs ne uudet biisit kuulostavat elävänä? ”Born For One Thing” pamauttaa ainakin paskat pihalle tarjoillen kuitenkin kyytipojaksi ehkä Gojiran parhaan kertosäkeistön ikinä. Samoin ilmoja pihalle paiskoo ”Grind”. ”Amazonia” taas on kevyemmistä biiseistä selkeästi vahvinta antia, sen ollessaan vähän ”Strandedin” kaltainen svengaaja kaikessa tarttuvuudessaan ja jämäkkyydessään. ”Hold On” ja ”New Found” taas vähän latistavat tunnelmaa ollessaan vähän liian standardimaisia biisejä yhtyeeltä, joka on tehnyt todella päätä huimaavia juttuja musiikillaan ennen. Jälkimmäinen näistä tosin on hieman vahvempi kappaleena.

Onko uudelle levylle sattunut vähän liikaakin ”Magman” puusta veistettyjä kappaleita? ”The Chant” keinuu stoner rockin puolella ”The Shooting Starin” tapaan, tosin todella painavalla ja tärkeällä viestillä Tiibetiläisten kansanmurhasta. Kappaleen keinumisvetoisuus ei kuitenkaan häiritse, sillä viimeistään keikalla kappale löysi tiensä sydämeeni, vaikka en ole jyrkästi kyseistä kappaletta koskaan epäillytkään.

Ehkä keikan loppuun sitä toivoisi vielä jonkin aivan unohtumattoman hittikimaran sen sijaan, että sekin täytettäisiin uusilla kappaleilla. Ja pitäisikö esimerkiksi ”Love” päästää välillä huilaamaan, ja korvata se vaikka ”Remembrancella”, josta kuitenkin loppu-breakdown soitetaan lähes joka keikalla? Tai vaikka kokonaan soitetulla ”Space Timella”? On kuitenkin todettava, että soittavat mitä soittavat, niin vähintään hyvältähän se kuulostaa. Joen rääkymisissä huomaa tietysti ikääntymisen merkkejä, mutta se tuo hommaan vain lisää arvokkuutta.

Huomaan, että en ole eläissäni edes ollut näin kriittinen Gojiran settilistoja kohtaan, mutta joskus olisi mukava kuulla ensimmäisen ja toisen levyn kappaleita. Älkää unohtako, mistä olette vitsanne vääntäneet. Sitä paitsi ne biisit ovat ihan vitun lujia, ja se, että jotkut Radio Rock -nautiskelijat eivät sitä tajua, ei muuta mitään! Anteeksi ranskani.


Settilista:

1. Born For One Thing
2. Backbone
3. Stranded
4. Flying Whales
5. The Cell
6. Love/Remembrance
7. Hold on
8. Grind
9. Silvera
10. Another World
11. L’enfant Sauvage
12. Toxic Garbage Island
13. The Chant
14. The Gift of Guilt
15. New Found
16. Amazonia

Kuvat: Thomas Frankton