Kellekään ei varmaan ole epäselvää, millainen instituutio suomalainen metalliyhtye Mokoma on. Jos nyt jotakuta (uutta tai myöhäisherännyttä?) fania kiinnostaa, niin Mokoma on perustaltaan thrash-yhtye, jonka perisuomalaisesta annista vastaa laulaja ja lauluntekijä (nyk. myös kirjailija) Marko Annala. Harmaapartaista vokalistia kitaroissa tukevat Kuisma Aalto ja Tuomo Saikkonen. Rytmiryhmän muodostaa voimakaksikko Janne Hyrkäs (rummut) ja Santtu Hämäläinen (basso).

Käsillä oleva ”Ihmissokkelo” on yhtyeen 11. studioalbumi, joka sisältää 12 kappaletta. Perustietoja arviota varten listatessa mieleeni tuli yhtäkkiä laulaja Annalan teaser albumin sisällöstä: ”Tein erolevyn, kun olin jo löytänyt uuden rakkauden, ja kirjoitin masennuksesta, kun olin jo tervehtynyt. Nyt päästin itseni vajoamaan syvyyksiin ja annoin alitajunnan puhua.”

Tähän pitääkin tarttua kiinni, sillä aikasemmat levyt, etenkin ”Kuoleman Laulukunnaat”, ovat olleet tavalla tai toisella henkilökohtaisia kuuntelukokemuksia. Niistä on saanut apua ja jaksamista omaan arkeen ja elämään. Tämä suhde allekirjoittaneen ja Mokoman musiikin välillä on ollut vähenemään päin viimeisimpien julkaisujen kohdalla, mutta jos Annalan mielestä jotain on saatu ammennettua levylle asti, niin pitäähän se nyt kuunnella jo pelkästä mielenkiinnosta.

Levyn varsinainen avauskappale ”Ilmoitusluontoista asiaa” lupaa todella hyvää. Olen kaivannut sitä ”Kuoleman Laulukunnaiden” ja ”Sydänjuurien” kaltaista alkukantaisuutta ja omaa elämää sivuavaa tarinaa kappaleiden taustalle. Jos tuota pointtia ei ole irronnut heti, niin kappaleen tulee olla helvetin raskas ja kunnon karjuntaa sisältävä teos, jossa voit hyökätä vaikka oman säkkituolin kimppuun tai potkia kattolamppusi palasiksi. Sitä tämä on, mutta miten se jatkuu tästä eteenpäin?

Alitajunnan syövereissä, josta Annala on ilmeisemmin kappaleensa ammentanut, ei ole yleensä punaista lankaa, ja se uupuu myös tältä levyltä. En yrittämälläkään löydä tähän sekasotkuun mitään yhdistävää tekijää, ja se jää harmittamaan kovasti. Tämän lisäksi yhtenä päivänä ne kappaleet, joista pitää, voivat kuulostaa toisena päivänä ihan surkeilta. On kuitenkin biisejä, jotka alun lupaavuudenkin jälkeen tuntuvat aivan tajuttomilta ja taatuilta Mokoma-virsiltä. Nimibiisi ”Ihmissokkelo”, ”Pimeä aine”, ”Leikin loppu” ja ”Jäljet” ovat juurikin sellaisia, mutta 4–5 kappaletta eivät nosta tätä levyä ylemmälle tasolle. Hyvä, että tässä talossa on edes kivijalka kunnossa, mutta seinät huojuvat pahasti.

Yli 30 kertaa yhtyeen livenä todistaneena ja aikaisempia levyjä kymmeniä, ellei jopa satoja, kertoja kuunnelleena ”Ihmissokkelosta” haluaisi pitää todella paljon, mutta vain jokusesta kappaleesta saa sen henkilökohtaisen tarttumapinnan. Soitto ja sanoitukset ovat toki perinteistä Mokomaa muutamalla uudella kikalla höystettynä, mutta kokonaisuus on valitettavan hajanainen, jotta siitä voisi nauttia täysin rinnoin. Kysyn itseltäni tässä vaiheessa retorisesti: pidänkö Mokoman musiikista vain silloin, kun elämässä on jotain pahasti pielessä? ”Ihmissokkelolla” on paikkansa bändin kataloogissa, mutta se ei ole kärkikastissa.

6½/10

Kappalelista:

1. Alkupiste
2. Ilmoitusluontoista asiaa
3. Vuoret, huolet
4. Ihmissokkelo
5. Tuhat ei riitä
6. Toinen ihminen
7. Pimeä aine
8. Yöpuoli
9. Leikin loppu
10. Jäljet
11. Syyttävä sormi
12. Huomenna voikin olla niin

Mokoma Facebookissa
Mokoma.com